Teksti Eija Komu
Heikki Metsämäen ja Petteri Pelkin erinomainen yhteistyö, Unto Monos -elämäkerta Satumaa. Unto Mononen – Elämä ja laulut (1997) huipentuu luonnehdintaan taiteilijapersoonasta: ”Kolmantena kävi Unto Mononen, kiltiksi, hiljaiseksi, vilkkaaksi, itsepäiseksi, ahdistuneeksi, hauskaksi, herkäksi, vakavaksi, ystävälliseksi, varautuneeksi, rauhattomaksi, hienotunteiseksi, yksinäiseksi ja pettyneeksi sanottu ihminen, joka ei enää talosta tulisi. Mies meni. Laulut jäivät.”
Unto Monosen persoona pakenee määrittelyjä myös Heikki Metsämäen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa, viihdyttävässä ja informatiivisessa musiikkinäytelmässä Herra Satumaa ja laulava taksikuski, jonka kantaesitys nähtiin 4.7. Esakalliolla.
Laulut olivat todellakin jääneet jäljelle, ja musiikkipuoli toimikin komeasti kautta esityksen, mikä on tietysti musiikkinäytelmässä tärkeintä. Klassikkokattaus oli edustava: Erottamattomat, Tähdet meren yllä, Jos jätät minut, Lapin tango, Tango petturille … Kiintoisaa oli, että Satumaa eli alkuaan Fairyland kuultiin juurilleen uskollisesti calypsona, ja tietenkin Unto Monosen keikkaverryttelybiisi Tico Tico soi.
Mukana oli myös niin ikään tasokkaita runosävellyksiä, jotka pokkasivat Aila Meriluodon ja P. Mustapään suuntaan. P. Mustapään Laulun on muuten säveltänyt sittemmin myös Juice Leskinen.
Reeta Saranpää moniroolisena Unto Monosen orkesterin laulusolistina ja vaimona lauloi takuuvarmasti ja vapautuneesti, samoin muun muassa Laina-rakastettua esittävä Suvi Karjula. Jarno Kokko esitti suvereenisti esimerkiksi Olavi Virtaa ja Reijo Taipaletta. Ilmari Myllynen puolestaan riemastutti mainiosti kiekuvana M.A. Nummisena. Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa oli napakymppi.
Orkesteri, johon kuuluiva t Anna-Liisa Väkeväinen, Kari Vehkaluoto, Mikko Kaakkuriniemi ja Juha Lanu, oli täydessä iskussa. Mitään ihmeempiä kommervenkkejä ei tarvinnut harrastaa, mutta jazzsävyt osuivat paikoilleen. Tangokomppi oli syvä kuin meri.
Kertojana oli taksikuski ja harrastajalaulaja Santtu Aalto, jota esitti perushahmoisesti Arttu Kapulainen. Simo Frangén itse maestrona oli ongelmallinen, sillä näytelmän loppupuolta lukuun ottamatta hän ei tuntunut pääsevän kaikin osin eroon Alivaltiosihteeri -maneereistaan, mutta minkäs seepra raidoilleen mahtaa.
Näytelmän syvetessä alkupuolen puskafarssista perheen hajoamisen, yksinäisyyden ja katkaisuhoidon myötä koskettavammaksi Simo Frangén pystyi olemaan aidosti liikuttava. Kuoleman personointi viittapukuiseksi hahmoksi oli onnistunut. Tosin laukauksen kajahtaessa katsoja takanani nauroi. Toivon totisesti, että hän nauroi pelkästä hermostuneisuudesta.
Loppuosaa lukuun ottamatta ihmeempää jännitettä ei päässyt syntymään, sillä monet kohtauksista olivat slapstickia ja sellaisinaankin kärsivät lavasteiden ylenpalttisesta roudaamisesta. Toki Unto Monosen sotaorpous ja evakkous olivat esillä kipupisteinä.
Näytelmää esitetään Esakalliolla 8.8. saakka tiistaisin ja sunnuntaisin. Puutteineenkin se on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Somerolaiset voivat sitä paitsi näin lievittää omantunnontuskiaan, mitä tulee Unto Monosen kohteluun täällä hänen elinaikanaan. Kun kävin ensimmäisen kerran Somerolla, Badding-kioskia siihen aikaan pyörittänyt Raija Kostiander kertoi minulle kyynelsilmin, ettei Unto Monosta täällä arvostettu. Baskeripäinen taiteilija oli kummajainen, joka kelpasi seuralaiseksi Hämeenportissa Teosto-rahojen tultua.
Jukka Pakkasen käsikirjoittama loistava kuunnelma Tunti kerrallaan (1972) piirtää profiilin tangosäveltäjän kohtalosta rautalangan tultua ja viinan vietyä. ”Hyppäisin tästä pilven päälle kattelemaan maailman menoa…Monosen vilu loppuu nyt.” Kuunnelman pohjalta on tehty myös samanniminen televisioelokuva, jonka ohjasi Jussi Tapola 1973.
Monosesta on moneksi. Mysteeri säilyy. Heikki Metsämäki kertoi minulle, että Unto Monosen Seija -tytär oli ollut kutsuvieraiden joukossa ja hän oli hyväksynyt täysin isänsä henkilöhahmon.
Herra Satumaa ja laulava taksikuski Esakalliolla 4.7.-8.8. tiistaisin ja sunnuntaisin