Teksti ja kuvat Eija Komu
Legendaarinen Taideteollisen korkeakoulun professori, somerolaissyntyinen Severi Parko oli aiheena Kivimeijerillä kuullussa luennossa, jossa taidekasvatuksen emeritaprofessori Pirkko Pohjakallio ja arkkitehti Jouko Koskinen muistelivat ainutlaatuisen opettajan ja kollegan persoonaa ja metodiikkaa.
Jouko Koskinen on toiminut Taideteollisen korkeakoulun rehtorina, ja Severi Parko oli ehdottamassa hänelle tätä pestiä. Vastavuoroisesti Koskinen ehdotti Parkoa professoriksi, ja tämä professuuri olikin menestys sekä Parkolle itselleen että hänen oppilailleen.
– Sielu lepäsi, kun keskusteli tietoviisaan Severin kanssa. Hän vaikutti niin vahvasti muoto-opin käsitteeseen ja sisältöihin, ettei hänen jälkeensä nimetty enää uutta muoto-opin opettajaa, muisteli Koskinen.
Pirkko Pohjakallio totesi, että piirtäminen oli Parkolle maailman haltuun ottamista.
– Muoto-opin oikeutti Severille se, että se kertoo meille, minkälainen on todellisuus. Se merkitsee havaintojen tekemistä kuvallisen ympäristön muodoista. Voi puhua havainnon arkeologiasta; esineiden ympärillä leijuu aina tunteita.
Tuoli oli tärkeä esine Parkolle. Hän saattoi viedä oppilaansa retkelle Kansallismuseon hallitsijasaliin tutkimaan, millaisia vallan merkityksiä tuoli voi kantaa. Hän suosi oivallusta, näkemistä ja ymmärtämistä muistiinpanojen tekemisen ja pänttäämisen sijaan.
Severi Parkon opetuksen pohja oli eettinen: puhuttiin paljon esimerkiksi siitä, mitä yksilön kulutustottumukset viestivät. Hän korosti taiteen ylivaltaa todellisuudesta: mistä taide ei puhu, sitä ei ole olemassa.
Pirkko Pohjakallio antoi kuuntelijoille saman tehtävän kuin Parko aikoinaan muoto-opin kurssilla: piti piirtää miellekartta lapsuuden maisemasta ja mielellään sanallistaa se.
Mukaansatempaava opettaja
Helsingissä luokanopettajaksi opiskellut, nykyään jo eläkkeellä oleva somerolainen Mirja Honkanen sai nauttia Severi Parkon opetuksesta 1974, jolloin tämä piti kuvaamataidon erikoistumiskurssia. Kurssin nimi oli Kuva ja ympäristö.
– Severi Parkon habitus jäi mieleen rentona ja mukaansatempaavana. Hän pukeutui villapaitaan ja leveästä sametista tehtyihin farkkuihin. Mukana oli nahkalaukku, ja hänen tukkansa oli mukavasti pörröllä, muistelee Mirja Honkanen.
Luennot olivat usein opintoretkiä. Saatettiin istua Merimiehenkadulla Punavuoressa kaksi tuntia rappukäytävässä tai vierailla Suomenlinnassa kovan syysmyrskyn aikaan, jotta päästäisiin samanlaiseen tunnelmaan kuin aikoinaan Suomenlinnan rakentajat. Munkkiniemessä tarkkailtiin pimeän tultua omakotitalojen valaistuja interiöörejä: mitä yhteistä niillä oli? Vierailtiin myös Tarvaspäässä Axel Gallen-Kallelan ateljeessa, joka toimii museona.
– Severi Parko kehotti valitsemaan itselle tärkeän esineen, piirtämään siitä kuvan ja kertomaan siitä. Minä otin aviomiehen mummon tekemän tuohikontin. Miellekarttatehtävässä piirsin Häntälän notkot sinivuokon kasvu- ja uimapaikkoineen.
– Hän jätti pysyvän perinnön: esineet muodostivat tarinoita ja alkoivat puhua minulle, samoin paikat, muistelee Mirja Honkanen.
