Ostin ensimmäisen kamerani 1950-luvun lopulla. Se oli kokoon taittuva 6×6 rullafilmikamera merkiltään Rheinmetall Weltax Meyerin optiikalla. Kamerassa oli kaikki tärkeimmät säädöt kuten matka, aukko ja aika. Eno neuvoi perusasiat ja siitä se villitys lähti alkuun. Tarkkaan piti harkita milloin ja mistä kuvan otti, sillä taskurahat tulivat propsin kuorimisesta ja ravustuksesta. Se oli jännittävä tapahtuma, kun Otto Aukion valokuvaamosta kävin hakemassa ensimmäiset itse ottamani valokuvat.
Seuraava kamerani oli Itäsaksalainen Exa, jonka ostin Helioksen postimyynnistä. Kamera oli hieno ja komea kinofilmikamera, joka jätti jälkeensä paljon katkeria muistikuvia, mutta ei yhtään onnistunutta valokuvaa.
Liikkuvasta kuvasta kiinnostuin 1970-luvun alkupuolella ja ostin kaitafilmikameran. Kamera oli Sankyo-merkkinen ja kuvasi Super 8 millimetrin filmiä 18 kuvaa sekunnissa. Filmit kehitettiin Ruotsissa ja niiden palauttamista sai joskus odottaa useamman viikon.
Kolmen minuutin mittaisen elokuvan katsominen oli juhlallinen tapahtuma. Huone pimennettiin, valkokangas viritettiin sopivalle etäisyydelle ja sitten alkoi filmin hankala pujottaminen projektoriin. Välkkyvän kuvan ilmestyminen kankaalle oli vaikuttava näky. Yli metrin levyinen värikuva oli jotain aivan muuta kuin 21 tuumaisen television mustavalkoinen kuva.
Kuvaamani kaitafilmit olivat mielestäni hyviä, mutta katsojat valittivat levotonta kuvaa. Kamera heilui joka suuntaan ja minulla kesti jonkin aikaa tajuta, että kamera sai olla paikoillaan vaikka kuvattava liikkui.
Muutamaa vuotta myöhemmin ostin äänikameran ja ääniprojektorin. Ryhdyin koostamaan juonellisia elokuvia. Filmin leikkaaminen tapahtui saksia ja liimaa käyttäen. Elokuvien tekeminen oli paljon monipuolisempaa kuin valokuvaaminen. Oli käsikirjoitusvaihe, kuvaus, leikkaus ja äänitys.
Videokameraan tutustuin 1970-luvun lopulla. Lainakameralla kuvasin Salon puutarhamessuja ja se oli rankka koettelemus. Toisella olkapäällä kannattelin suurta kameraa ja toisella olkapäällä roikkui liki kymmenen kilon painoinen kuvanauhuri. En olisi uskonut, että 30 vuotta myöhemmin kuvaan kämmenen kokoisella laitteella monin verroin parempaa kuvaa, ja sama laite toimii myös puhelimena.
Ensimmäisen oman videokameran hankin muutamaa vuotta myöhemmin ja se oli jo lähes puolta kevyempi. Kolmen minuutin sijaan voi kuvata yhdelle VHS-kasetille kolme tuntia ja siitäkös riemu repesi. Kuvasin suviheinätapahtumia, konsertteja, seiväskarnevaaleja ja kaiken maailman kissan ristiäisiä. Häitä, syntymäpäiviä ja muita perhejuhlia tallensin aluksi sukulaisille ja tutuille, mutta myöhemmin myös muille.
Samoihin aikoihin otin osaa moniin valtakunnallisiin videoelokuvakilpailuihin. Menestystäkin tuli, mikä johtui lähinnä siitä, että alan harrastajia oli vähän ja taso huono. Mutta palkinnot olivat hyviä, voitin kaksi videokameraakin. Muutama elokuvani lähetettiin kansainvälisiin kisoihin ja kerran Moskovasta tuli iso plakaatti, jota kuvittelin kunniakirjaksi, mutta voi se olla jotain muutakin.
Mukavana muistona noilta ajoilta on kaapissani 176 kappaletta VHS-kasetteja eli noin 500 tuntia videotallenteita 1980–1990-luvulta. En minä niitä koskaan katso, eikä luultavasti kukaan muukaan. Osa on jo tuhoutunut, eikä VHS-nauhureitakaan enää ole. Sama kohtalo lienee digikameroilla ja kännyköillä otetuilla kuvilla. Onneksi on muutama vanha valokuva-albumi mustavalkoisia kuvia 1900-luvulta. Niitä voivat lastenlastenlapset katsella 2050-luvulla.
Manu Kärki