Oli ilo istua kesäistä iltaa lapsuudesta tutun naapurintytön, nyt jo 75-vuotiaaksi ehtineen ruotsinsuomalaisen kanssa. Hänellä olisi paljon annettavaa, miten maahanmuuttaja löytää paikkansa uudesta kotimaastaan.
Suomalaiset suuret ikäluokat rynnistivät Ruotsin työmarkkinoille 1960–70 -luvuilla.
Aiemmin muuttaneet kertoivat hyvistä työmahdollisuuksista ja varmasta toimeentulosta. Volvot todistivat elintason noususta.
Nuoren pohjalaisen perheen vanhemmat ottivat 1970-luvun puolivälissä 5- ja 4-vuotiaiden lastensa kanssa suunnan Eskilstunaan, jossa jo asui miehen sukulaisia. Kotimaassa tulevaisuus vaikutti näköalattomalta, miehellä kesät työntekoa kotitilalla ja talvet metsätöitä. Vaimo kotona lasten kanssa.
Metallitehtaat työllistivät pilvin pimein suomalaisia. Kun tänään meni kysymään töitä, huomenna sai aloittaa. Perheen isän ensimmäinen työpaikka oli sulattamo. ”Paskatöistä” ei noihin aikoihin puhuttu.
Asunnoista oli ankara pula, mutta sekin asia järjestyi. Vuodet vierivät.
Mies ja vaimo huhkivat raskaissa hommissa tehtaissa. Elintaso nousi. Asuttiin omakotitalossa. Kuuluttiin yhteisöön. Mies toteutti kädentaitojaan kotiverstaassa. Vaimon intohimo on ollut puutarhanhoito.
Naapureina suomalaisia ja ruotsalaisia. Ei pahaa sanottavaa kummastakaan.
Perheen seuraavat sukupolvet ovat löytäneet paikkansa.
Miehen elämä päättyi muutama vuosi sitten. Hänet haudattiin toivomuksensa mukaan Suomen multiin. Vaimo asuu Eskilstunassa, ja saapuu kesäisin muutamaksi viikoksi lapsuudenkotiinsa, jonka hän omistaa.
Hän tuntee olevansa omillaan sekä Suomessa että Ruotsissa. Suomen kieli sujuu vaivatta huolimatta 51 vuodesta naapurimaassa.
Maahanmuuttajan sopeutumisessa tärkeintä on hänen mielestään kielitaito. Kauan maassa asunut kehotti menemään heti kielikurssille. Hän meni, koska ajatteli, että täällä ei voi elää ellei ymmärrä ruotsin kieltä.
Mies tapasi sanoa, että hän ei tullut tänne kielikursseja varten vaan töitä tekemään, Vaimo oli sitten hänen tulkkinsa ja hoiti perheen asioinnit.
Salli Lehtinen
toimittaja, eläkkeellä