Minustako viikatemies?

0

Olen laiska. En jaksa kuivata selkääni suihkun jälkeen. Jaksan avata kaapin ovet, mutten sulkea niitä. Jokaisissa boksereissani on reikä, koska en jaksa ostaa uusia. Ennen kaikkea olen laiska kotitöissä, joita välttelen suuremmalla vaivalla kuin mitä niiden hoitamiseen tarvittaisiin.

Kehtaan myöntää laiskuuteni melko avoimesti, mutta on ihmisiä, joilta haluan sen piilottaa: kihlattuni suku.

Olen seurustellut rakkaani kanssa yli kolme vuotta, enkä vieläkään ole päässyt tarpeestani antaa itsestäni puhtoinen kuva hänen suvulleen.

Olen kohtelias, hauska ja kaikin tavoin kelpo vävy, ainakin omasta mielestäni. En kuitenkaan ole pystynyt piilottamaan laiskuuttani. Oli kyseessä sitten joulu, juhannus tai syntymäpäivät, liikun seiniä pitkin ja välttelen kaikkia velvollisuuksia.

Kuka voisi kattaa pöydän? Kuka voisi pilkkoa vihannekset? En ainakaan minä! Omatuntoni kyllä soimaa, mutta se on surkea työssään. Se ei ole saanut minua muuttamaan käytöstäni. Ei ennen kuin koitti neljäs yhdessä viettämämme juhannus.

Tällä kertaa kysymys kuului: ”Kuka voisi raivata mökin rannan kaisloista?”.

Tehtävä hoidettaisiin viikatteella. Jollen minä, reipas nuori mies, tarttuisi tehtävään, joutuisi suvun lonkkavaivainen isoisä hommiin. Nyt en voisi perääntyä. Yritin sitä silti!

Menin pihakeinuun löhöilemään. Katselin taivasta ja silittelin vatsaani, joka oli täynnä muiden rakkaudella tekemää kotiruokaa. Olin lapioinut sapuskan naamariin muiden kattamasta pöydästä. Paljaat jalkani ottivat vauhtia jonkun leikkaamasta nurmikosta. Mitä tämä oli? Oliko omatuntoni saanut pomolta huutia ja alkanut petrata?

Nousin keinusta ja kipitin rantaan. Tuijotin runsasta kaislikkoa. En tiennyt, miten homma pitäisi hoitaa. En ollut ikinä käyttänyt viikatetta ja muusikkona pelkäsin leikkaavani itseltäni sormet. Katselin käsiäni ja kaislikkoa vuoron perää. Osasin jo aavistaa, mitä oli tulossa.

Oli hirvittävää huomata kaikkien mielestä lämpimän veden olevan oikeasti kylmää. Ennen kaikkea oli hirvittävää huomata, että tältä se tuntuu, kun tekee jotakin ja likaa kätensä.

Minulla ei ollut viikatetta, eikä suunnitelmaa, joten ryhdyin kaislikon niittoon paljain käsin. Tosi mies ei kysy vaan toimii! Revin heinää juuri sillä nopeudella kuin nuoren miehen kuuluukin, eli vähän nopeammin, mitä oikeasti pystyy.

On hämmästyttävää kuinka paljon veden roiskintaa, liikettä ja ähkimistä mahtui niin pieneen aika-ikkunaan. Ja kuinka vähän sain aikaan.

Katsoin käsiäni ja totesin, ettei taktiikkani ole toimiva. Olin kuitenkin jo märkä, enkä voinut perääntyä. Voisin joko nousta vedestä voittajana tai luuserina.

Käteni vuosivat verta. Kaislikko viilsi kuin paperi.

Kiero mieleni käänsi tilanteen myyttisiin mittasuhteisiin miettiessäni, kuinka kihlattuni suvussa minusta alkaisi liikkumaan legenda siitä, että revin paljain käsin koko rannan kaislikosta.

Vilkas mielikuvitukseni sijoitti urotyöni Kalevalan maailmaan. Näin itseni Gallen-Kallelan maalaamana teoksessa, jossa nuori, komeampi versio minusta, seisoi veren värjäämässä rannikossa kuin sotasankari.

Fantasiani katkesi, kun katsoin ympärilleni. Veri oli värjännyt korkeintaan neliömillimetrin vedenpinnasta ja kaislikkoa oli yli puolet jäljellä. Tästä oli Kalevala kaukana, tai sitten olin surkea höyhensarjan Kullervo.

Ei siitä tullut mitään. Minun oli tehtävä jotain kamalaa. Minun oli pyydettävä apua!

Nousin vedestä korvat luimussa kuin suihkuun pakotetulla koiralla. Astelin veristen käsieni kanssa suvun eteen ja kysyin: ”Miten kaislikkoa leikataan?”

Olin varma, että kaikki muuttuisivat hysteerisiksi ja tulisivat ihastelevan kauhistellen katsomaan käsiäni ja aikaansaannostani.

Ei. Sain kouraani laastaria ja sakset. Ei sen kummempaa. Muut palasivat askareittensa pariin ja minä kävelin hölmistyneenä takaisin veteen. Ei ylistävää kiitosta, ei myytiksi päätynyttä tekoa.

Ainoastaan omituisen hyvä olo.

Olin vihdoin heittänyt korteni kekoon. Olin yksi heistä, jotka puuhastelivat kaikkien eteen.

Saksi sohi triplasti nopeammin kuin käteni. Tämä oli vasta alkua. Maksan laiskotteluni velkoja lopun elämääni!

Henrik Illikainen

muusikko