Mistä tietää, että luonnonvesi on oikeasti lämmintä? Sen tietää siitä, kun näkee minun menevän veteen laiturin päästä ilman, että jäisin hetkeksikään entrailemaan veden lämpötilaa.
Siinä missä muut ovat jo heittäneet talviturkkinsa rivakasti kertarykäisyllä, minä yleensä vasta seison vedessä paikoillani arvioimassa olosuhteita.
Viime viikonloppuna Oinasjärven lämpötila oli kuitenkin niin lähellä pöydälle unohtuneen vesilasin lämpötilaa, että minäkin vain humahdin sinne.
Nyt ehkä ihmettelet, miksi minä tätä kerron. Minut voi nähdä laiturinnokassa sen verran harvoin, että veden lämpötilan arviointiin kannattaa kyllä käyttää jotain muutakin menetelmää.
Kerron tätä siksi, että vasta tällaiset pienet arkiset havainnot saavat ihmisen yleensä heräämään. Mitä ei näy, sitä ei ole ja mikä ei ole todellisuutta minun elämässäni, sitä ei ole olemassa missään muuallakaan – näinhän me usein ajattelemme.
Itselleni kokemukset järvi- ja merivesistä, jotka ovat niin lämpimiä etteivät ne enää virkistä, muistuttavat uudelleen siitä, että ilmastonmuutos on jo täällä ja on ollut aika pitkään.
Ilmiön petollisuus on kuitenkin siinä, että sen mittakaava ei näy meille. Me ymmärrämme kyllä pandemian kaltaisen kriisin ja osaamme toimia siinä asiaankuuluvalla vakavuudella, mutta ilmaston muuttuminen ei näy meille samalla tavalla. Sen mittakaava on niin valtava ja pitkälle ajalle levittyvä, että meidän perspektiivimme ei tahdo riittää.
”Ainahan ilmasto on muuttunut”, joku kotitiedemies siellä huutaa. ”Mitä se auttaa, että me Suomessa…?, Mutta kun kiinalaiset…”. Näin moni ajattelee, vaikka tieteentekijät ovat jo vuosikymmeniä kertoneet, mihin ollaan menossa. Voiton ja menestyksen hetkinä me arvioimme oman asemamme suureksi ja vastuunkannon hetkenä mahdollisimman olemattomaksi.
En olisi uskonut, että näinkin joutuu sanomaan: niin paljon kuin hyisiä uimavesiä kaihdankin, kaipaan sittenkin tuttua maailmaa, jossa auringonlämpö tuntuu iholla, mutta vasta kylmän pulahduksen jälkeen.
Markus Virtanen
säveltäjä