Kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat, sanotaan. Onko kyse vain pelkästä sananparresta, joka toisinaan heitetään kevyesti ilmoille huumorinpilke silmäkulmassa. Vai onko kyse totisesta purkauksesta, joka otsa kurtussa tummissa ajatuksissa mörähdetään vastoinkäymisten seuratessa toisiaan.
Muistan, kuinka aikanaan vanhempieni hoitamassa kaupassa kesäapulaisena toimiessani kaupan lattia piti joka päivä pestä. Äitini oli erittäin tarkka siisteydestä. Pyyhkimisen täytyi tapahtua rättiä käyttäen kontaten. Mitään kepulikonsteja eli varrellisia apuvälineitä ei käytetty. Eli raskaamman mukaan. Ainakin äiti uskoi lopputuloksen olevan näin parempi. Itse pyyhkijänä en välttämättä ollut samoilla linjoilla. Mieluummin olisin samaiseen lopputulokseen pyrkinyt mahdollisimman vähällä vaivannäöllä.
Kummitätini oli hieno vaatimaton ihminen. Muistan kuinka häntä aikanaan jostakin kiittäessäni, hän yleensä vastasi: ”Ei ansaitse.”
Onko meillä kenties taipumus olla itseämme kohtaan turhan armottomia ja rohkenemme arvostaa lopputulosta paremmin vasta, jos siihen on päästy jonkinlaisen kilvoittelun, uhrausten tai muuten raskaamman kautta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee.
Ylipäätään katsotaan, että kärsimys kuuluu luonnollisena, jos ei peräti välttämättömänä osana normaaliin elämään. Poikkeavuutta vieroksutaan. Paheksuen tai vähätellen saatetaan jostakin, ainakin näennäisen rennosti elonsa ottavasta henkilöstä sanoa, että siinä se vaan menee vihellellen elämänsä läpi. Vai onko kuitenkin kyse kateudesta?
Ajatellaanko kenties niin, että elämässä kokonaisuutena vallitsee jonkinlainen kärsimyksen ja ilon tasapaino niin, että vastoinkäyminen jossain vaiheessa kuitataan vastaavalla positiivisella kokemuksella ja päinvastoin. Niin, että liiallisesta ilosta ei kyllä hyvää seuraa. Itku pitkästä ilosta, sanotaan.
On vaikea kuvitella, että maratonin juoksija lähtee runsaan 42 kilometrin taipaleelle pelkästään sen takia, että tuntee suurta nautintoa taistellessaan helteessä uupumusta vastaan jalkojen pyrkiessä koko ajan kramppaamaan, varpaan kynsiä lähtee ja paikkoja hiertää. Kenties rääkkiin ainakin osittain lähdetään sen takia, että maalilinjan ylittäminen tuntuu taivaalliselta nautinnolta. Nautinnolta, johon itsensä haastamisen ja koville laittamisen myötä on ikään kuin näin ansainnut oikeutuksen.
Eloamme ja mielihalujamme pyritään rajoittamaan monin tavoin. Milloin mihinkin kiusallisesti vedoten.
Ajatelkaapa toisaalta, jos olisi niin, että esimerkiksi läskisoosi, lenkkimakkara, kermajäätelö sekä suklaa- ja kinuskipäällysteinen täytekakku, olisivat erittäin terveellisiä ja vartalon hoikkana pitäviä ja niitä terveysviranomaiset suosittelisivat käyttämään päivittäin nautittavaksi.
Jos sen lisäksi hyvän ruumiillisen kunnon ylläpitämiseksi olisi eduksi kaikenlaisen turhanaikaisen liikunnan välttäminen ja suositeltaisiin lähinnä sohvalla löhöilyä, niin eikös vaan äkkiseltään tuntuisi suorastaan mahtavalta.
Mutta, miten olisi ajan myötä? Alkaisiko nautinto pikkuhiljaa tympäistä, siitä kun kokonaan puuttuisi kielletyn hedelmän tai ansaitun palkkion maku.
Pekka Alitalo
iteajattelija