Kuten moni muu, itsekin olen viettänyt viimeisen puolitoista vuotta etätöissä koronaa paossa. Kalliolaiskaksion seiniä tuijotellessa aivoihini lipui mökkihaaveen siemen, joka pian juurtui ja puskee jo tanakkaa lehteä. Nyt kesällä 30-asteisessa asunnossa hikoillessani haave varjoisan puutarhan ympäröimästä tönöstä metsän keskellä vahvistuu.
Muutin lukion perässä Somerolta Helsinkiin 15-vuotiaana. Tuolloin kaupungin urbaani syke houkutteli. Helsingin hyvät puolet pitävät pintansa, mutta yhä useammin huomaan tuntevani ahdistusta kaupungin tasaisten nurmikenttien ja asvalttipölyn keskellä. Haaveilen ikkunasta, jonka voi avata ilman, että sisään tulvii bussien jyrinä ja humalaisten kesämiesten yhteislaulukuoro. Haaveilen auringonkukista seinänvierustalla ja kimalaisista kehäkukkapenkissä. Haaveilen mullasta ja hiljaisuudesta ja tuoksuvasta kuusikosta.
Ihminen on maapallolla verraten nuori eläinlaji. Lajityypillinen elinympäristömme ei ole loisteputkivalaistu automarketti tai kerrostalokaksio, vaan metsä, savanni, vuoristo ja merenranta. Tietokirjailija ja ympäristöaktivisti George Monbiot käyttää termiä ” ecologically bored ”, ekologisesti tylsistynyt, kuvaamaan kaupungin mukavuuksien keskellä elävän ihmisen kokemaa tyhjyyden ja irrallisuuden tunnetta.
Minä olen sellainen. Olen ekologisesti tylsistynyt, kun raahaudun halki Helsingin Suvilahden paahteisen asvalttierämaan päästäkseni meren äärelle. Olen ekologisesti tylsistynyt ja raivoissani, kun väistelen aggressiivisia maastopyöräilijöitä rakennustyömaiden melussa lähimetsässäni Keskuspuistossa. Ja olen ekologisesti tylsistynyt, raivoissani ja hätääntynyt, kun todistan työkoneiden niittävän taas yhtä kaupunkiluonnon hupenevista saarekkeista uuden hotellin tai parkkipaikan tieltä.
Olen tietysti kiitollinen ja riippuvainen monista kehityksen hedelmistä, ja lajityypillinen elämä savannilla jäisi omalta osaltani varmasti erittäin lyhyeksi. Olen kuin Arabian posliinikupista Latzia etukäpälällä noukkiva kissani Laika, joka periaatteessa on pedon reflekseillä varustettu saalistaja, mutta joka käytännössä joutuu paniikkiin, kun pääsky lentää ohi liian läheltä olohuoneen ikkunaa.
Mutta ehkä Laikakin muistaa, millaista oli elää vapaana kissana siinä Nummi-Pusulan metsässä, josta se orpona pentuna pelastettiin. Jossain genomini mutkassa minullakin on muisto itsestäni eläimenä, jolle on luontevampaa viettää päivä samoten marjapuskassa kuin istuen selkä linkussa täyttämässä excel-taulukoita.
Varhaiset esivanhempamme tuskin elivät sellaisessa omenapuiden ympäröimässä mummonmökissä Varsinais-Suomessa, jollaisessa olen ajatellut tulevat kesäni viettää. Aivan ihmislajimme ensiaskeliin en siis halua palata. Mutta mökkiprojektini tavoitteena on olla jälleen ekologisesti innostunut.
Anna Klemelä
projektipäällikkö