”Aamu on sumuinen, / meri pessyt on / rannan aution…” Laulu on Katriina Honkasen esittämä Viimeinen kesä (levyltä Matka-arkku , 1993). Sen teksti on tuon lahjakkaan muusikko-näyttelijä-ohjaajan – suuri yleisö oppi tuntemaan hänet Metsolat– televisiosarjan Eevana. Sävellys on Katriina Honkasen bändissä soittaneen kitaristi Marko Salmelan.
Katriina Honkasen notkea ja sävykäs altto maalaa eteen enemmän kuin kokonaisen maiseman: taitekohdan, jolta ei enää ole paluuta. Akustinen kitara saa seurakseen toisen, sen jälkeen mukaan tulevat mandoliini, haitari ja piano. Neljää sointua enempää ei tarvita silloin, kun ne on valittu taiten.
Kun haastattelin Katriina Honkasta 1990-luvulla Pohjois-Karjalan valtalehti Karjalaiseen, hän kertoi, että laulutekstin pohjana oli Coletten romaani Vilja oraalla (1923). Laulun tarina lähti kuitenkin kulkemaan eri suuntaan kuin kirjan tapahtumakulku.
Vilja oraalla pitää lukea joka kesä uudelleen. Lukupaikaksi on hyvä valita helteen hellimä rantakallio. Sinne pitää kivuta sellaista reittiä, että sääret vähän naarmuuntuvat. Silloin tunnelma on jo valmiiksi rosoinen, kulmikas. Voi kuvitella istuvansa Bretagnen rantakallioilla.
Colette kuvaa nuoren tytön ja pojan, Vincan ja Philippen, ystävyyttä ja sen kipeää muuttumista. Ranskalaiseen tapaan teos on täynnä impressioita ja tarkkanäköistä erittelyä, ja se vetoaa voimakkaasti aisteihin. Kirja synnyttää vahvan vision, ja Katriina Honkasen lauluteksti näyttää, mitä sitten tapahtuu: ”Vangiksi jäit / kuviin kesäisiin, / haalistumaan / mun albumiin…”.
”Päivä tuo tullessaan / viiman ilkeän, / tuulen jäätävän…”. Vinca alkaa rimpuilla tajutessaan, ettei ystävyyden ja rakkauden välimuoto ole mahdollinen. Miehistä itsevarmuutta huokuva ja juuri siten pohjimmaisen epävarmuutensa osoittava Philippe on psyykkisten ja fyysisten voimiensa armoilla ja haluaa juuri siksi kokeilla mahtiaan Vincaan.
Vinca puolestaan kapinoi nuorukaista vastaan yllätyksellisyydellään ja sitkeydellään. Valtataistelu ulottuu arjen pikkuseikkoihin saakka. Mistä tämä läheisyyden pelko, mistä tämä loitontuminen pelkän ylpeyden vuoksi? Coletten teoksessa näkökulma on pitkälti Philippen, mutta Katriina Honkanen valitsee Vincan näkökulman: ”Kerran luodolle uit / läpi aallokon / poika peloton. / Nauroit kun onnistuit, / nauroi tuulikin, / sua katselin.”
Dramaattisten tunteiden ristiaallokkoa, jyrkkyyttä ja ehdottomuutta – mutta sellaistahan nuoruuden kuuluu olla. Siksi ei pitäisi väheksyä sitä nuorta, joka itsekin kerran oli. Silloin tiesi vaistonvaraisesti paljon enemmän kuin myöhemmin on järjen tasolla tietävinään ja tiedostavinaan.
”Niin aika pois pyyhittiin, / suojaan kallion / piiloon kuljettiin. / Toivoin kesän kestävän / koko elämän, koko elämän…”. Bretagnen kalliot hehkuvat valkoista valoa, meri kuohuu, ilma on raskas tuoksuista. Tämä kaikki heijastaa nuorten fyysistä varttumista ja tietoa siitä, että muutos on väistämätön ja lopullinen. Takeita tulevasta ei ole. Romaanin loppu jää avoimeksi. Miten heidän käy?
Katriina Honkanen antaa laulutekstissään oman vastauksensa: ”Viimeinen on / kesä tää. / Tuuli muutti jo suuntaa. / Rannalle ei / ketään jää. / Aika on unohtaa…”. Laulun lopussa Katriina Honkasen ääni väreilee haikeutta mutta myös tietoa kerran eletyn kesän muiston pysyvyydestä. Ikuisesti menetetty on läsnä juuri siksi: ”Poissa on kesä myös, / kesä viimeinen, / sen muistan kuitenkin.”
Tuuli puhaltaa säärien naarmuihin. Kallio polttaa, ja meren suola siirtyy silmiin saakka.
Eija Komu
filosofian tohtori, kirjallisuudentutkija, kriitikko