Miten muisti voikaan olla heiveröinen. Sen lanka totuuteen on vain langan päässä. Muisti kypsyy jo lapsuudessa. Se kasvaa elämän myötä. Sen pitäisi olla aina läsnä. Ne hyvät muistot, elämää kantavat.
Muistoissani olen ollut toiveen kerjäläinen. Ensimmäinen elävä muistikuva on, kun olin kolmivuotias ja meille tuli televisio. Viisikymmentäluvun ihme. Isäni oli ajan hermolla. Olin sängyssä, kun isäni nosti minut syliin salaperäisesti. Siinä se oli. Laatikko, jossa liikkui, jossa oli ääni. Kuva häilyi minusta sinertävänä. Tietoni kasvoi.
Kotimme muuttui kaikuvaksi taloksi. Äidilleni puhkesi mielisairaus. Lapsuus ja nuoruus värjäytyi lohkoviin sanoihin, pelkoon, ennalta arvaamattomiin räjähdyksiin. Koti oli tantere – jossa koetin selviytyä, miten kuten. Piilouduin, kätkeydyin. Ja aina se ääni huusi – äitini ääni. Ja leikkaava katse.
Muistini haurastui. Se oli ainoa mahdollisuuteni. Mutta koulussa menestyin. Se merkitsi paljon, nosti minua. Olin hiljainen, käännyin seinien kuvioihin. Olin yksin. Kotiin en juuri voinut kutsua ketään. Äitini häilähtelevyyden takia.
Vuodet kuluivat. Ylioppilaspäivänäkin äitini oli räjähdyksen herkkä. Siinä se juhlapäivä. Minulla oli vain yksi suunta. Yliopistoon pääsin ensi yrittämällä. Kirjallisuutta opiskelemaan.
Asuin kotona. Koskaan ei voinut tietää, kuka tulee ovesta sisään. Olin jo varhain oppinut tunnistamaan äitini kaikki ilmeet, kaikkien eri kasvojen hurjat silmät.
Lopulta lähdin pois. Opiskelija-asuntoon. Kaipasin niin omaa rauhaa. Hiljaisuutta. Halusin nähdä omat kasvot peilissä. Ilman särojä.
Äidilläni meni niin ja näin. Hän eli omissa harhoissaan. Sekosi joskus pahemmin. Isäni hoiti häntä, aina hautaan saakka. Neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Äitini kuolema oli minulle vapahduksen päivä.
Valmistuin. Menin kihloihin. Pääsin kiinni työelämään. Itse asiassa tein kahta työtä. Olin päivällä johtajan sihteeri, illalla opetin luovaa kirjoittamista. Kihlaus oli elämäni suurin erehdys ja erosin.
Se oli minun jaksamiseni viimeinen lanka – ja se katkesi. Romahdin. Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta. Kuljin sairaaloissa, sinnittelin töissä, sairaalaan, töihin. Ja se kaikki vei vielä kymmenen vuotta. Kaikesta huolimatta pääsin esimiestehtäviin.
Tuli kaiken ylittävä burn out, jolle keksittiin nimikin. Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Poistuin. Eläke tuli. Ihmettelin asiain tilaa. Lähdin ensin vanhusten tukihenkilöksi. Sairaus keinahteli, elin elämäni keinutuolissa. Löysin mielenterveysyhdistyksen ja löysin tarkoituksen. Ravistin naamioni. Minä olin minä.
Äitini hauta on hiljaa. Minulla on nyt hyvä pitkä avioliitto, ja rauha. Isäni menetin viisitoista vuotta sitten. Surulla on ääriviivat, mutta olen toipumisen polulla.
Näin kirjaan menneisyyttäni, kirjaan tätä päivää.
Laila Nielsen
filosofian maisteri, vapaa taiteilija