Taas yksi villi lauantai-ilta Kaurakedossa: Siivoamme autoa, imuri laulaa ja puhe sorisee. Yhtäkkiä tunnen tuijotuksen. Pasi on tietenkin parkkeerannut itsensä hedelmätarhaan ja tultuaan huomatuksi yrittää nyt esittää näkymätöntä. Seisoo liikkumatta paikallaan ja kyräilee meitä sivusilmällä. Tovin juttelun jälkeen Pasi rentoutuu ja jatkaa kovaäänistä rouskutusta ja massutusta kirsikan maaversojen ja raakojen omenien äärellä.
Näitä puolikesyjä meidän tontilla piisaa. Peuroja nimittäin. Joskus vuosia sitten yksi elikko viihtyi liian hyvin karviaispuskassa. Hätyyttelin toveria ikkunasta, mutta turhaan. Peura teki paluun heti, kun selkäni käänsin. Nimesin tyypin Pasiksi. Myöhemmin kyllä hoksasin, että Pasihan on nainen. Meidän huusholli on onneksi sukupuolineutraali, kukkokin tunnetaan Armina.
Helteellä nukumme vanhaan saunaan rakennetussa kesähuoneessa. Puiden katveessa on viileää ja hämärää. Hiljaista ei niinkään, sillä aamuisin saattaa herätä siihen, kun Pasi siistii istutuksia avoimen ikkunan alla.
Siippa eleli muutaman viikon jalka kipsissä. Konkkakoipi oli pakko sijoittaa alakertaan yöpymään, jotta lukuisissa portaissa liikkuessa ei tulisi enempää raajarikkoja. Askarteluhuoneen ikkunasta keppisankari sitten aamuyöllä tarkkaili, miten Pasi nuoli puhtaaksi vastasyntynyttään. Homma ei kauaa kestänyt, kun emä jo selkeästi ilmoitti pikku-Pasille, että nyt huterat koivet alle ja ruokaa etsimään – olethan sinä jo viisi minuuttia ollut olemassa!
Viime viikolla joku Paseista hoksasi riistakameran. Syntyi hauska kuvasarja, jossa ensin Pasi tuijottaa kameraa, lähtee tulemaan kohti ja lopuksi työntää turpansa ihan kiinni linssiin. Lisäksi muistikortille on eksynyt tietysti pupuja, supia ja kettuja – pelloilla useaan kertaan nähdyt sudet eivät onneksi ole vielä selfie-kuvista innostuneet.
Olemme Pasien kanssa niin hyviä kavereita, että melko usein niitä päätyy lautaselle asti. Filee pannulle, väriä pintaan ja toviksi folioon. Lempparini on raaka++. Kysyn yleensä vierailta, onko heillä ruokatoivomuksia. Vastaus toistaa samaa kaavaa: ”Pasi on aina hyvää.” ”Pasia ja jotain sienistä.” ”Voisko olla Pasi-pullia ja sienikastiketta?”
Syksyn tullen Paseja katoaa, mutta uudet toverit löytävät meidän pihaan, josta niitä ei ikinä hätistetä pois. Välillä olen kyllä käynyt tiukkasanaista tuijotuskisaa tyyppien kanssa, jotka seisahtuvat ruokailemaan vääriin paikkoihin. Sovittu on, että karviaiset, kirsikat ja tulppaanit saavat olla rauhassa. Tulppaanien osalta tottelevaisuus on vähän niin ja näin, tänä keväänä taisi nousta oikein yksi punakukka pihaa koristamaan.
Pian metsästyskausi taas alkaa. Vaikka paistinhimo on jatkuva, suunnittelin kuitenkin josko perustaisin tyhjillään olevaan navettaamme vastaanottokeskuksen. Pitkäkoiville Pasi-hotelli? Aina iltaisin aukeava turvatalo?
Anu Törmä
graafinen suunnittelija, toimittaja