Luultavasti 1970-luvun alun jälkeen Suomen toiseksi suurin maastopalo Kalajoella pistää pohtimaan ilmastonlämpenemistä.
Somerolta lähdettiin autolla, erilaiselle ”kesälomareissulle”, töihin liki 500 kilometrin päähän. Lähistöllä kun oli myös se tunnetumpi matkakohde: Kalajoen hiekkasärkät.
Paikallinen vastuutaho Jokilaaksojen pelastuslaitos ei olisi selvinnyt urakasta yksin. Apua saatiin ympäri Suomea. Pelastuslaitosten lisäksi kalustoa ja henkilökuntaa oli Puolustusvoimilta ja Rajavartiolaitokselta. Plus vapaaehtoiset yksityiset huollossa ja muonituksessa.
Palo syttyi 26.7. Tilanne ei ole vieläkään ohi. Vielä viikkoja jälkisammutuksen jälkeen turvekerroksista tuli voi ”tussahtaa” esille. Vaara ulottuu ensi kesään.
Someron puolivakinaisesta palokunnasta starttasi matkaan kuuden miehen ryhmä. Mukana olivat Kalle Mikkola, Marko Pohjaranta, Sauli Pohjaranta, Veli Pusa, Miikka Talikka ja Juha-Matti Vuorela. Eli ”yksi yksiköllinen”.
– Lauantaiaamuna lähdettiin kuuden aikaan ja sunnuntaiehtoolla kello 19 oltiin takaisin. Väliin mahtui yksi 12 tunnin työvuoro. Odotteluineen päivineen lähelle 15 tuntia. Operatiivinen aika oli iltaviidestä aamuviiteen.
Eli yö. Marko Pohjaranta ja Veli-Matti Vuorela kertovat siirtymämatkojen olleen kohtuupitkiä. Lähimmälle asvalttitielle oli välillä 22 kilometriä.
Maasto oli todella haastavaa. Kiveä riitti kiven perään.
– Se on sellaista umpeenkasvanutta pirunpeltoa. Palanut kasvillisuus oli tippunut kivien alapuolelle ja puut sikin sokin päälle. Ainakin meidän ryhmän alueella turvesuon reunalla, Vuorela kuvailee.
Marko Pohjaranta kertaa, että omia välineitä ei mukana ollut kuin haalarit. Miehistönkuljetusautoon ei muuta mahtunut.
– Mentiin jatkamaan edellisen ryhmän aikaansaannoksia. Letkut oli pääsääntöisesti levitetty, mutta niitä piti siirrellä paikasta toiseen.
Vedestä ei ollut pulaa. Sitä kului Someron miesten alueella lopulta aika vähän. Aika meni maastoa raivatessa jotta palopaikkoihin päästiin, ja sen jälkeen sammuttamaan pesäkkeitä. Pieniä kytöpaloja riitti. Turvealueilla vettä kului runsaammin.
Kova tuuli ei kiusannut somerolaisten yönä. Sen sijaan homma oli hidasta ja aikaavievää. Se nopeutui moton myötä. Moto teki väylää, jota pitkin pääsi liikkumaan helpommin. Oli ”viidakkoveitsenä”.
– Se sai puut pois; enää ei tarvinnut mennä kuin kivien yli. Lisäksi oli parimetriset ojat. Joskus sai kontata puun alta.
Paikka paikoin metsäpohja oli pehmeää.
– Välillä saattoi olla polvia myöten mudassa ja välillä joutui kiipeämään helvetinmoisen kiven ylitse.
Kiipeilyjalkineita ei silti ollut. Somerolaiset ovat sitä mieltä, että palokuntasaappaan kanssa menee ”mihin vaan”.
Päästiin myös ”Metsien miesten majalle”. Se oli pressuista kyhätty ”laavu” paloalueen leiripaikka. Muita leirejä oli siellä täällä.
Yhteistyötä tehtiin yli murrerajojen. Someron miesten alueella toimi myös Lapin ja Etelä-Karjalan pelastuslaitokset – plus Jokilaakson oma porukka. Välillä radiosta kuului savoa, välillä Turun murretta. Silti työtä tehtiin samassa hengessä.
Epäily on, että noin 300 hehtaarin palo sai alkunsa isolta tuulivoimalatyömaalta. Toisaalta sille rakennetusta tiestöstä ja urakoitsijoiden kaivureista oli iso hyöty palon sammutuksessa.
Mursketta oli ajettu parhaimmillaan parin metrin patjat, että palopaikoille päästiin säiliöautoilla.
Maastopalojen mahdollinen lisääntyminen laittaa pohtimaan. Palomiesten ikääntyminen on valtakunnallisesti myös tosiasia.
– Täällä on hyvä tilanne. On 30 henkilöä ja Somerniemellä noin 20. On äkkiä iso määrä saatavilla, mutta jossain muualla aktiivinen osasto voi olla 6 henkeä, jos sitäkään. Siirtelyt ja pidemmät reissut tulevat varmasti lisääntymään, Vuorela pohtii.
Kotiin tultua lepo on maittanut. Seuraavana päivänä huomasi jaloissa, että jotakin on tullut tehtyä.
Eikä tiedä, jos palon mahdollisesti levitessä pitää lähteä Kalajoelle vielä uudelleen.