Olin seuraamassa tyttäreni vanhojentansseja. Perinteisestihän vanhoja vietetään helmikuussa, abien penkinpainajaisia seuraavana päivänä, mutta vallitsevan maailmantilanteen vuoksi olivat nuoret joutuneet jo kahteen kertaan pettymään vanhojenpäivänsä peruuntuessa.
Koin suurta kiitollisuutta ja arvostusta nuoria kohtaan saadessani todistaa tyttärelleni tärkeää päivää, sekä kaikkien nuorten upeaa pukuloistoa ja tasokasta tanssimista. Nämä nuoret – vaiko wanhat – olivat käyneet läpi kohtuuttoman paljon vastoinkäymisiä ja melko viime metreille saakka sai jännittää, toteutuuko tanssit tälläkään kertaan. Silti nuoret jaksoivat ahkerasti harjoitella ja suunnitella tansseja. Tansseista ja salin upeasta koristelusta ei olisi mitenkään voinut päätellä, että tämä kaikki on toteutettu vain parissa viikossa muun koulutyön ohella.
Kaikesta tästä loisteliaisuudesta huolimatta tunsin myös surua ja kiukkua. Sain nähdä kymmenien upeiden tanssijoiden joukosta vain kolmen nuoren kasvot. Kuinka olisinkaan toivonut saada nähdä, miten alun selvä hermostuneisuus muuttui nuorilla rentoudeksi ja iloksi myös kasvoilla. Kuinka olisin toivonut, että yleisössä istuvat läheiset olisivat voineet hymyin rohkaista jännittyneitä nuoriaan. Nuoret olivat aamusta saakka kiertäneet esittämässä tanssejaan maskit tiukasti kasvoillaan. Tanssi on fyysisesti raskasta ja jokainen voi omalla kohdallaan kuvitella, kuinka pitkään jaksaisi tanssia niin, että vapaa hapensaanti on estetty. Olin vihainen, että nuoret oli tähän painostettu ja peloteltu.
Maskisuosituksen vuoksi valtaosalla yleisöstä ja tanssijoista oli kasvoillaan maski. Virallisen osuuden loputtua tuntui, että olin seurannut jotakin näytelmää. Tiukasti kasvoilla siihen saakka pysyneet maskit lähtivät nuorilta, ja maskien alta paljastui punaisena helottavia ja tuskaisen näköisiä kasvoja. Läheiset tulivat alas katsomosta ottamaan valokuvia nuortensa kanssa, jonka ajaksi maskit otettiin pois. Osalla niin yleisöstä kuin tanssijoista maski palautui kasvoille, osalla jäi kokonaan pois.
En ymmärrä kaikkea tässä erikoisessa ajassa, jota elämme, mutta pohdin sitä usein. Toivon, että rajoitusten ja suositusten järkevyyttä pysähtyy pohtimaan jokainen muukin kanssaihminen. Kaikesta huolimatta olen kiitollinen ja onnellinen, että nuoret saivat viettää tämän ikimuistoisen päivän, sekä että läheiset pääsivät sitä paikanpäälle katsomaan. Ihanat, upeat nuoret.
Tanja Terkola