Maaseudulla on elinvoimaa. Vaikka pitkäkin historia voi pysähtyä vuosikausiksi, niin esimerkiksi vanhan kantatilan kohdalla käynnistyminen voi tapahtua hiljaisten vuosien jälkeen uudelleen.
Oinasjärvellä satoja vuosia sijainnut Juson tila on tyyppiesimerkki elonviisareiden liikahtamisesta. Joskus täällä on perimätietojen mukaan ollut kestikievaritoimintaakin. Silloin, kun matkustaminen vielä oli hidasta ja kesti päiviä. Palvelusväkeäkin oli jopa kymmenittäin.
Ikiharmaa talo väläyttää elonmerkkinsä ilmoille.
Eikä kukaan vielä kylällä tiedä, mitä kaikkea tulevaisuus tuo talolle tullessaan.
——————————————————
Viisarit lähtevät liikkeelle uudelleen
Sauli Kaipainen
Makuuhuoneessa seisoo vanha parisänky. Yläpuolella on valokuvat Amanda (Stolpe) ja Kaarlo Rauhankalliosta, kuolleet 1930-luvulla. He avioituivat 1886. Vain harva nykyisistä somerolaisista tunsi heitä.
Sängyllä lojuu arvokkaita pitkiä paperirullia. Yhdestä kääröstä löytyy kartta Oinasjärven tilojen pelloista, ajalta 1793. Se on kopio, piirretty sekin jo vuonna 1899.
Käsillä ovat tiluskartat Kuritun, Käckin (Kokki), Kourlan, Reckan (Rekka), Jussolan, Uokasen ja Moron pelloista.
Jussola on yhtä kuin Juso. Samainen Juson talo on kulkenut myös nimillä Jussila, Jusoila, Jusola, Juusola tai Juhola. Muuttuen aina vuosikymmenten ja ihmisten mukana.
Juson talo on kylän vanhoja kantatiloja, ollut perintötalo 1970-luvulle asti. Se oli määrätty upseerin palkkatilaksi 1680-luvulla toimeenpannun reduktion jälkeen. Tila oli aikoinaan 1 300 hehtaaria.
Perimätiedon mukaan kenraali Frans Oskar Carlstedt (1821–1874) rakennutti päärakennuksen 1870-luvun alussa.
Herää epäilys, olisiko talo sittenkin vanhempi? Ehkei eversti rakennellut enää viimeisinä vuosinaan.
Nykyisin Juson omistaa nuori nainen Johanna Ristimäki. Hän on tehnyt huikean päätöksen korjaamisesta. Turvakengissään hän johdattaa tulijan katsomaan, mitä hiirenharmailla vaakaponttilaudoilla verhottu hirsitalo kätkee sisäänsä.
Yksin hän ei tätä laittele eikä korjaile. Mukana on aviomies Toni Ristimäki , ammattinsa kirvesmies. Johanna Ristimäki on luokanopettaja Perttelin Kaivolassa, koulussa, jota hän itsekin lapsena kävi. Perhe asuu Lautelassa. Lapset ovat pihan ruohonleikkuun ansiokkaasti hoitanut Oskari, 9, ja Otto, 7.
2016 laitettu peltikatto on pelastanut talon viime hetkillä. Seinien vierellä ihan kiinni kasvoi muutama vuosikymmen sitten isoja puita. Suuret oksat olivat kasvaneet vanhasta katosta läpi, aiheuttaen sisällä vauriota. Katon teko oli tuiki tarpeen.
Savupiippujen juuret olivat vuotaneet, mikä ei ole ihme tämän ikäisessä talossa. Piiput oli purettu vesikaton alle kattoremontin yhteydessä.
– Tämä on mun projektini, jossa Toni on tärkeänä mukana, Johanna Ristimäki sanoo.
Projekti on molempien, mutta miehen työmaat rakennuksilla säätelevät, miten paljon hän pääsee mukaan.
– Tämä on tavallaan opetteluprojekti mulle. Halusin opetella tekemään restaurointihommia.
Kuistit olivat 1800-luvulla alkujaan avokuistit, jotka tehtiin umpikuisteiksi 1900-luvulla. Kivijalka oli betonoitu ja rakenne oli vetänyt tuuletuksen puuttuessa homeeseen.
Seinät on koottu palapelinä rakennusvuottakin vanhemmista hirsistä. On käytetty sitä mitä on ollut. Seinäpaksuuksia löytyy kuutta–kahdeksaa tuumaa.
Sisälle mennessä on 2,5-metrinen ovi. Katto on huimaavan korkealla. Seinäkartat ovat ajalta, jolloin Suomella oli helmat ja molemmat käsivarret.
Talossa oli kaksi piippua. Johanna Ristimäki kilkutteli ja purki niitä muurarin vasaralla. Ensin vintin pitkiä vasikkahormeja ja sitten isoa leivinuunia, tiili kerrallaan varovasti.
– Piipun korjaamiseen tuli rakennusperintöavustus. Selvitin purkaessa hormirakenteet, piirsin ja valokuvasin ne kaikki. Siinä on ollut aikanaan valtava tulisija. Alhaalla uunin perustuksissa näkyy L-muotoisesti kuppikaakelin jämiä. Tulisija on siis ollut kaakeloitu.
Piipun keskiosa ja leivinuuni olivat ”löytöjä”.
– Kaikki oli koteloitu kovalevyseinien taakse piiloon! Sieltä ne löysin.
Tarkoitus on palauttaa keittiön tulisija.
– Ainoa ongelma meillä on, ettei ole tiedossa, minkälainen se on ollut. Museovirastoltakaan ei löydy aineistotietoa tämän aikakauden leivinuuni-tulisijamalleista.
– Toivottavasti paikallisilta somerolaisilta löytyisi tämän lehtijutun jälkeen tähän apua! Sama muurari on usein tehnyt tulisijan useampaankin taloon. Ne tiedot olisivat kullanarvoisia.
Keittiössä on paksut puolipaneelit. Ikkunoina on vanhat puhalletut lasit. Ruudut ovat isot ja ikkunapuitteet tiukkasyistä puuta. Ikkunoiden sulkijoina on osin alhaalta ylös asti ulottuvia espanjoletteja.
Eteläpäädyssä Johanna Ristimäki kertoo olleen alunperin kestikievari. Se käsitti kaksi huonetta. Kievarin jälkeen päädyssä oli Suojeluskuntatoimisto. Sen asiakirjoja on jäljellä laatikoissa.
Talon vanhat kaakeliuunit ovat pystyssä, vaikka alkuperäinen leivinuuni ja ison salin uuni puuttuvatkin. Luukut ovat kauniit ja ylhäällä on koristekaakelit.
– Onneksi ne ovat säästyneet, Johanna Ristimäki huokaa.
Noin 1920-luvulla keittiö oli siirretty vanhan, ison salin kulmaan, Rauhankallion suurtilan työväestön käyttöön. Salista muodostui tuolloin neljä huonetta. Isot pariovet paljastavat historian – keittiöön ei olisi laitettu johtamaan mitään sellaisia käytävästä.
– Tämä on entisen Rauhankallion suurtilan entinen päärakennus. ”Uudessa” päärakennuksessa on Leppäkertun päiväkoti ja sitä ennen se oli hoivakoti. Se on valmistunut 1917 tuohon viereen. Talonväki muutti sinne ja tämä jäi työväestön käyttöön.
Niin sanotussa ”uudessa” keittiössä on vanha hella 1920-luvulta. Luukussa lukee: Lämmityslaite Oy Helsinki. Ja patenttinumero.
– Siitä löytyi kirjanpidosta vielä ostokuitti, että jos tulee takuuasioita, niin…
Juson tila ja sen jälkeen Rauhankallio olivat keskeisiä paikkoja Oinasjärvellä.
– Manu Kärjen kirjan mukaan täällä on ollut Oinasjärven ruokakello, jonka mukaan kylä eli. Kello oli jossakin ulkorakennuksessa, joista suuri osa on purettu. Pentin Mikon tiilinavetta oli aiemmin Rauhankallion, siinä oli 50 lehmää. Sementtitiilinen iso vilja-aitta lähellä oli ennen tämän tilan.
Olipa tilalla myös oma meijeri, sähkölaitos ja raamisaha. Isäntä harrasti kotiviinien valmistusta.
”Somerniemen Keisari” Kaarlo Rauhankalliolta ja hänen vaimoltaan omaisuus ja talo siirtyivät tyttärelle Eeva Rauhankalliolle. Hän asui käytännössä Helsingissä, eikä viihtynyt Somerniemellä. Hän ei mennyt naimisiin, koska ei tiennyt, pitivätkö miehet hänestä vai kivinavetastaan. Eeva Rauhankallio testamenttasi jälkeensä ison omaisuuden Kulttuurirahastolle.
– Ehkä hän vietti myös osan aikaansa täällä ja hoiti tilan asioita. Mutta hänen kotinsa ei Juson talo ole.
Jäljellä on paljon vanhaa kalustusta. On Eeva Rauhankallion luokkakuva, hänen kirjoituspöytänsä, urkuharmoni, rautasängyt, päästävedettävä, karmituoleja….
Yhtäkkiä huomaa, että talosta puuttuu jotain ratkaisevaa – lamput ja valaisimet. Katossa ei näy mitään jälkiä johdoista. Vain muutamassa huoneessa oli yksi seinäpistoke, ”töpseli”. Myös vesi on aina tullut ja mennyt kantaen.
Eipä ole ollut vesivahinkoja. Muuta kuin vuotaneesta katosta aikanaan. Yhdessä kohdassa katon pinkopahvia kasvoi alassuin sieni.
Korjausta Ristimäet tekevät harrastuksen vuoksi, kotia ei ole tarkoitus saada.
– Ihastuin ja halusin tähän, vaikka joku ei kai siinä suoraan näe mitään järkeä. Kun ei näin alkuperäiskuntoisia enää ole missään. Vaikka onhan olemassa 70-luvun piirustukset, joissa on uusi huonejako, avotakat, pesutilat… Luojan kiitos niitä ei toteutettu.
Se olisi ollut iso tuho. Täällä on vanhan talon näkymä, talon päästä päähän ovet ovat kohdakkain.
– Tämä jäi kerran nähtyään niin kaivertamaan takaraivoon. Mietti, onko tässä jotain tehtävissä ja mitään järkeä. Jokin talossa veti puoleensa, vaikka tiesi valtavan korjaustyön. Mutta hirsirakenne on selkeää korjata.
Haaveissa on saada Jusosta kylä- ja kulttuuritalo.
– Että voisi kyläläisten kanssa pitää kursseja, kokouksia. Olisi pienimuotoisia juhlia ja majoitustoimintaa.
Aikaa menee valtavasti.
– Hartiapankilla tehdään työn ohessa. Remonttiin ei ole otettu mitään rahoitusta. Kaikki tehdään omalla työllä. Hyvänä puolena on, että ei myöskään tule kiusaus hävittää mitään, tai repiä vanhoja hyviä materiaaleja.
