”Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä tahdon toivoa; Olen kahden maan kansalainen.” (Virren 924 kertosäe).
Someron kirkossa urkuparvelle vievissä portaissa on 21 askelmaa, jotka ovat kuluneet tuhansista askeleista. Myös parven lattialankkujen oksakohdat ovat kovempaa puuta ja kestäneet paremmin.
Kirkkosalin punainen matto on 34 metriä pitkä. Mattokaan ei tahdo pysyä paikallaan, vaan sitä on suoristettu useaan kertaan.
Penkkirivejä on kirkkosalissa 27. Näistä joka toinen rivi on suljettu köydellä, jotta turvaetäisyydet säilyisivät.
Pyyhin kaiteet siivousliinalla, penkit tasomopilla, lattiat putkipyyhkeellä, matot imuroin.
10 000 askelta tulee helposti täyteen isossa kotikirkossani pelkästään kirkkoa siivotessa. Siksi tuo virren kertosäe soi korvissani.
”Olen kahden maan kansalainen” ei kuitenkaan ihan taida tarkoittaa roolista toiseen hyppäämistä. Sitä, että vaihdan sunnuntaina suntiopuvun päälleni ja valmistelen kirkkotilan jumalanpalvelusta varten. Vai onko siinä sittenkin jotain samaa?
Meidän on elettävä arjessa, mutta sunnuntaina voin istua hetkeksi kuuntelemaan ja miettimään mitä toivon ja mistä olen kiitollinen.
Jaana Frankberg
suntio, Someron seurakunta