Ken on mun lähimmäiseni

0

Kun lapsena halusin tehdä sukututkimusta, paras apu siihen oli isoäiti. Hänen kirjoituskoneella kirjoittamistaan papereista selvisi, kuka esi-isän serkuista lähti Amerikkaan ja kenen kohtaloksi koitui kuolla sodassa.

Kun halusi saada hieman lisää lonkeroita sukupuuhun, piti jo tarttua puhelinluetteloon. Esiäidin synnyinkunnan seurakuntaan kirjoitettu kirje tuotti parhaimmassa tapauksessa muutaman kuukauden kuluttua vastauksen, jossa seurakunnan kanslisti teki selontekoa esiäidin lähipiiristä.

Sitten kun seurakuntien kanslistit oli läpikäyty, seuraava vaihe olisi ollut Valtionarkiston lukusaliin astuminen ja kirkonkirjojen lukeminen omin silmin mikrofilmiltä. Kävin muistaakseni joskus lukulaitteen äärellä kääntymässä ja toteamassa, ettei 1990-luvun suomalainen peruskoulu antanut kovin kummoisia eväitä vanhojen käsialojen ja esi-isien kuolinsyiden tulkkaamiseen. Tähän tuskin on tullut peruskoulussa muutosta, mutta muuten oman sukuhistorian tutkiminen on nykypäivänä jo kovin toisenlaista.

Internetin sukututkimuspalvelut toimivat sosiaalisen median logiikalla. Ne koukuttavat käyttäjän tehokkaasti laajentamaan omaa sukupuutaan ja jakamaan tietoa muiden käyttäjien iloksi. Kun algoritmi kertoo löytäneensä isoisoisän pikkuveljen lapsenlapsen puolison äidin hautakuvan, ei sitä malta olla liittämättä omaan sukupuuhun. Tällä tavoin sukupuu laajenee silmissä. Erilaiset liitynnät kotiseudun muihin sukuihin tai kansakunnan merkkihenkilöihin tulevat nopeasti esille.

Suurin mullistus on kuitenkin tapahtunut DNA-sukututkimuksen myötä. Enää oman perimän selvittäminen ei ole pelkästään poliisisarjojen keinovalikoimassa, vaan se on meidän kaikkien ulottuvilla. Pumpulipuikkoa hierotaan posken limakalvoon ja sitten näyte lähetetään valtameren taakse tutkittavaksi. Lopputulosta saa odottaa suurin piirtein yhtä kauan kuin kanslistin kirjettä lapsuudessani, mutta tietomäärä sentään on DNA-testissä aivan omaa luokkaansa.

Oma testini tuotti minulle lähes 40 000 verisukulaista, joiden kanssa minulla on yhteistä perimää keskimäärin 0,1–4 prosenttia. Samalla sain selville, että olen kuusiprosenttisesti skandinaavi ja että etnisessä taustassani ei vaikuttaisi olevan esimerkiksi skottilaisia, iberialaisia tai Jemenin juutalaisia elementtejä. Onko tällaisilla tiedoilla sitten muuta virkaa kuin viihdearvo, sen voi jokainen itse päättää. Ainakin olen saanut tietoa monin verroin enemmän kuin mitä isoäidin vanhat paperit kykenivät tarjoamaan.

Yhdessä suhteessa DNA-testitkin kuitenkin häviävät isoäidille. DNA ei edelleenkään kerro tarinoita, muistoja tai perimätietoa. Ne kulkevat yhä suusta suuhun.

Markus Virtanen
säveltäjä