Suurteos naisista sodassa: ”Te seisoitte vait`”

0

Teksti Eija Komu

Elokuun alussa ilmestynyt Suomen naisten sota on 600-sivuisena Amanitan tähänastisen historian laajin suurteos. Se kertoo tarkasti mutta samalla yleistajuisesti naisten tehtävistä talvi- ja jatkosodassa. Perinteinen jako koti- ja aserintamaan haastetaan, sillä varsinkin jatkosodan aikana tuo eronteko oli jatkuvassa liikkeessä.
Johdannon on kirjoittanut Kaari Utrio laajasti naisten asemaa ja kohtelua sodassa taustoittaen ja vankat historialliset kehykset piirtäen. Naisen ja miehen roolit olivat eriarvoiset sodan melskeissä: ”Sodan yleisen palkkaussysteemin mukaan sankaruus ja kunnia lankeavat miehille, kärsimys ja häpeä kuuluvat naisille ja lapsille.” Kaari Utrio mainitsee stigmatisoivan terrorin muotona raiskaukset, joista jäivät kärsimään paitsi raiskattu myös hänen lapsensa.
Kautta historian naiset ovat kuitenkin olleet myös toimijoita sodassa ainakin selustaa turvatessaan. Muun muassa kuormastonaiset, sairaanhoitajat ja sotilaiden vaimot pitivät pyörät pyörimässä menneinä vuosisatoina.

Kasvatusta ja hoivaa poikkeusoloissa

Laajimmasta teoksen osiosta vastaa Sari Savikko. Hän käsittelee naisen moniroolisuutta sodissa yleisen ja yksityisen taitavasti yhdistäen. Noin 150 000 suomalaisnaista tuki työllään puolustusvoimia sotavuosina 1939 ja 1941-–44. Rintamanaisista noin 40 prosenttia oli lottia.
Ensiksi Sari Savikko puhuu kasvatustyöstä, äideistä ja opettajattarista. Kun lapsia tietenkin syntyi myös näissä poikkeusoloissa, arjen ongelmat olivat moninaiset: mistä saada ruokaa? Sen hankinta oli kiven takana varsinkin jatkosodan aikaan. Opettajien odotettiin osallistuvan jo luonnostaan moniin tehtäviin työn ohella. Jatkosodan aikana opettajat Itä-Karjalassa vaalivat opetuksessaan heimotunnetta ja kristillis-isänmaallisia arvoja.
Työvelvollisuuslaki määräsi töihin kodin ulkopuolelle, ja sinne mentiin sekä taloudellisista syistä että sosiaalisen paineen takia: haluttiin olla hyväksi yhteisissä sotaponnisteluissa. Työt saattoivat olla hyvinkin raskaita, kuten tehdastyö, metsätyöt ja rakennustyömaat. Toimistotehtäviin oli puolestaan helppo päästä poikkeusaikana. Kansanhuoltotoimistot työllistivätkin enimmillään yhteensä 6000 henkeä. Maataloustöissä oli työvoimapulaa, joten avuksi kutsuttiin talkoolaiset ja työvelvolliset, sillä sadonkorjuu oli poikkeusoloissa vaikeaa. Monillakaan maataloustöihin tulleella ei ollut aiempaa kokemusta niistä, mutta yhteen hiileen puhallettiin.
Rintamaoloissa etenkin lääkintälotat joutuivat työskentelemään karmaisevissa olosuhteissa. Pohjakoulutuksena saattoi olla diakonissan, sairaanhoitajan, terveyssisaren tai kätilön oppi. Vastaan tuleva sodan todellisuus oli shokki, ja eräs lääkintälotta onkin muistellut: ”Avonaiset haavat, ruhjoutuneet jäsenet kauhistuttivat. –Kyllä minä monta kertaa menin yksin itkemään ennen kuin vähin erin karastuin.”
Naislääkäreitä puolustusvoimien palveluksessa oli enimmillään 77, joista kenttäarmeijassa maksimissaan 20. Jatkosodan aikana naislääkärit saattoivat toimia kunnanlääkäreinä mieslääkäreiden saatua komennon rintamalle tai sotasairaalaan.

Sotainvalidien kuntoutusta.

 

Vastuullista ja kevyempää

Vastuullisissa ja vaarallisissa ilmavalvontatehtävissä oli talvisodassa noin 10 000 lottaa, jatkosodassa noin 3000. Vaativia olivat myös viestitystehtävät: viestintälotat tiesivät rintaman tapahtumista enemmän kuin muut. Joillakin lotilla oli itsepuolustusta varten pistooli, vaikka lottajohtajat suhtautuivatkin hyvin kielteisesti naisten aseistautumiseen. He tosin lievensivät kantaansa jatkosodan lopussa, kun oli kyse Helsingin ilmapuolustajien turvaamisesta.
Muonittajalotat eivät työskennelleet etulinjassa, vaan siellä muonituksesta vastasivat huoltojoukkojen eli ”töpinän” miehet. Välillä tätäkin sääntöä jouduttiin rikkomaan. Sen sijaan vaatehuollosta vastaavan varuslotan tehtävä ei juurikaan houkutellut, sillä siinä ei ollut samaa hohtoa kuin vaikkapa lääkintälotan toimenkuvassa.
Jos lottalupauksen antanut lotta rikkoi sen määrittelemiä tiukkoja rajoja, häntä ojennettiin antamalla ylimääräisiä tehtäviä, hänet kotiutettiin tai jopa erotettiin järjestöstä. Tämä ”mustien papereiden” sanktio koski alle 350:a lottaa.
Kotirintamalla toimi niin sanottu sukkapuikkorintama: naiset kutoivat ahkerasti sekä perheelleen että sotilaille, sillä tekstiiliteollisuus takkusi. Materiaalipula oli huutava, ja kuvaavaa onkin, että paperikankaasta tehtiin esimerkiksi verhoja, kenkiä sekä jopa korsetteja.

Naantalilaisäidin kyyneleet jo kolmannen pojan kaaduttua.

 

Pakoon karua sota-arkea

”Onkohan Suomessa milloinkaan laulettu niin paljon kuin sodan aikana?” Laulu siivitti työntekoa, ja rintamalle toimitettiin viralliselta taholta lauluvihkoja. Erityisesti sota-ajan musiikkiin perehtynyt toimittaja Maarit Niiniluoto on kiteyttänyt kolme jatkosodan ajan iskelmämusiikin tärkeää teemaa: unelmat, palava kaipaus ja nauru kuolemalle.
Sota-ajan naislyyrikoista tunnetuimpia oli Kerttu Mustonen, jonka kynästä peräisin on muun muassa Äänisen aallot, jota muuten Vilho Koskela hoilaa juovuspäissään Tuntemattomassa sotilaassa. Siks oon mä suruinen on tuttu monelle nykykuulijallekin, ja mainittakoon, että Katri Helena on levyttänyt siitä diskoversion.
Helena Eeva mainitaan, mutta hänestä olisi voinut mainita myös hänen olleen metsäpirttiläisenä tavallaan sodan etujoukoissa: keskenkasvuinen tyttö jäi toviksi paikoilleen, kun muut olivat jo lähteneet. Hän työskenteli muun muassa kirjurina kaatuneiden kokoamiskeskuksessa ja traumatisoitui tästä. Rauhan tultua hän työskenteli Musiikki-Fazerilla ja teki 150 sanoitusta salanimillä pääasiassa Toivo Kärjelle. Hän kuoli vain 36-vuotiaana, ja kuolinsyyksi on mainittu ”uupumus”.
Asemiesiltoja järjestettiin. Ne radioitiin suorina lähetyksinä miljoonille kuulijoille. Muun muassa Harmony Sisters oli suosittu esiintyjä. Viihdytyskiertueita odotettiin rintamalla innokkaasti. Jatkosodan aikana myös teatterit tekivät rintamakiertueita, ja kotona ihmiset kävivät ahkerasti elokuvissa. Tanssikieltoa uhmattiin ”ketotansseilla eli ”nurkkatansseilla”.
Kirjoja ja viihdelehtiä ahmittiin. Luonnollisesti talvisota synnytti paljon sotakirjallisuutta. Mieskirjailijat jyräsivät, mutta joukkoon mahtui myös myyntimenestykseksi osoittautunut Tuomi Elmgren-Heinosen Lottatyttö komennuksella (1940).

Potilas kiittää hoitajaa lähtiessään Sonkajan sotilassairaalasta heinäkuussa 1941.

 

Kohti kuolemaa

Pakoa julmasta arjesta totisesti tarvittiin, sillä lotatkaan eivät aina välttäneet kuolemaa. Talvi- ja jatkosodassa yhteensä 291 lottaa kuoli ilmapommituksissa tai sairauden kourissa. Pari joutui partisaaniväijytykseen, ja kuolema oman käden kautta kertoi selvää kieltään lottakomennuksen raskaudesta.
Myös äitien osa oli traaginen. Kuoleva sotilas lähetti usein viime sanoinaan terveisiä äidille, ja tiedetäänhän muuten sotilaiden huutaneen äitiä jatkosodan viime vaiheissa suurhyökkäyksen helvetissä. Äitienpäivänä 1942 ylipäällikkö Mannerheim luovutti Suomen äideille yhteisen vapaudenristin.
Sotaleskiä oli yhteensä noin 30 000. Monesti ajateltiin, ettei sotaleskellä ollut moraalista oikeutta uudelleen avioitumiseen.

Lääkintälotta työssään Korpiselässä.

 

Tukea järjestöistä

Hanna Pukkila-Toivonen kirjoittaa Sari Savikon tavoin tarkasti ja samalla kokoavasti sota-ajan järjestötyöstä. Kunkin järjestön syntytausta, tavoitteet ja toimintatavat esitellään napakasti. Hanna Pukkila-Toivonen aloittaa Akateemisten Naisten Karjala-seurasta, joka vaati alkuvuosinaan heimousaatetta mutta siirtyi sitten maanpuolustustyön pariin. Poliittisesti se edusti oikeistolaista äärilaitaa kannattaessaan avoimesti Isänmaallisen kansanliikkeen eli IKL:n toimintaa. Viimeisenä järjestönä teoksessa on Väestöliitto, joka keskittyi sotaorpojen ja siirtolaisperheiden hoivaamiseen sekä jälleenrakennustyöhön.
Koteja kodittomille lapsille -yhdistys, josta tuli sittemmin Pelastakaa lapset, perustettiin 1922 sisällissodan orpolasten auttamiseksi. Jo varhain syksyllä 1939 se aloitti vaatteiden jakamisen ja lastensiirtotoiminnan maaseudulle, lastenkoteihin ja vastaanottokeskuksiin. Jatkosodan aikana lapsia siirrettiin myös Ruotsiin ja Tanskaan. Inkerinmaalta siirrettiin Suomeen noin 60 000 inkeriläistä.

”Lottansa vei mukanaan”

Lotta Svärd -järjestö on tietenkin keskeisin sota-ajan järjestöistä. Hanna Pukkila-Toivonen on julkaissut siitä aiemmin teoksen Isänmaata varten. Lottajärjestön tarina (Amanita 2015). Järjestön juuret olivat sisällissodassa ja valkoisten puolella. Järjestön pitkäaikainen puheenjohtaja oli legendaarinen Fanni Luukkonen, joka toimi puheenjohtajana 1929–44.
Lotta Svärdiin pyrkivän piti olla 15-59 -vuotias hyvämaineinen ja taustaltaan kaikin tavoin moitteeton nainen. Liittymisehtona oli myös kahden henkilön antama suositus. Lottalupaus annettiin tavallisesti kirkossa, ja lottapuvun malli oli määritelty tarkkaan. Rivilotat tapasivat toisiaan pakollisissa työilloissa, joissa enimmäkseen ommeltiin erilaisia vaatteita ja varusteita suojeluskuntalaisille. Nuoriso-osasto pikkulotat, sittemmin lottatytöt, toimi vuodesta 1931 lähtien. He olivat 8–16 -vuotiaita ja pääsivät jäseniksi holhoojan suostumuksella.
Karjalankannaksen linnoitustöiden alettua kesällä 1939 lotat hoitivat linnoittajien muonitusta. Ylimääräisten kertausharjoitusten eli YH:n alettua lottien työksi tuli esimerkiksi leivän leipominen puolustusvoimille. Talvisodan syttyessä lotat huolehtivat sotatoimia pakenevista karjalaisista ja asevelvollisten muonituksesta.
Alkuvuodesta 1940 tehtiin poliittisesti kiintoisa sopimus sosialidemokraattisten naisten oikeudesta liittyä lottajärjestöön ja päinvastoin. Lottajärjestö lopetettiin valtioneuvoston päätöksellä rauhanehtoja noudattaen 23.11. 1944.

Suomen naisten sota -kirjan ovat tehneet Kaari Utrio (vas.), Sari Savikko ja Hanna Pukkila-Toivonen.

Suuri suurteos

Suomen naisten sodassa on runsas korkeatasoinen kuvitus. Se avaa eteemme naiset ponnisteluissaan raskaan ja vaativan työnsä parissa keveämpää puolta unohtamatta. Kuvatoimituksesta vastaavat Sari Savikko, Hanna Pukkila-Toivonen ja Lauri Linnilä . Lukusymboliikasta viehättynyt Amanita on painanut teosta 2021 numeroitua kappaletta. Uusintapainoksia ei oteta. Tällä hetkellä painoksesta on myyty noin puolet.
Teosta voi tilata suoraan Amanitasta ja valtuutettujen kirjaedustajien välityksellä esimerkiksi kirjamessuilla. Se toimitetaan kotiin postipakettina. Kirjakaupoissa sitä ei myydä.
Kirjailija Kirsti Bergroth pohti Hopeapeilissä talvisodan aikana naisen tehtävää sodassa: ”Se on juuri ollut näyttää miehille, että maailman koleus ja paino eivät ole mitään todellista ja pysyväistä, vaan että ne ovat lyhyin ja pahin osa kohtalostamme, että ne ovat osa pahimmasta unesta, mitä ihmiskunnalla on ollut ja on koskaan oleva.”
Suomen naisten sota on erittäin laadukas suurtyö millä mittarilla tahansa mitattuna. Lukijat kiittävät, eturintamassa etenkin naiset.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here