Rovastilla ja etenkin eläinfaabelirunoistaan tunnetulla Lauri Pohjanpäällä (1889–1962), jonka äiti oli oinasjärveläinen Ida Wilhelmiina o.s. Wirtanen, on loistava satiirinen Viisi jyvää, joka on julkaistu Metsän saduissa 1924. Liki sadassa vuodessa teksti ei ole menettänyt mitään purevuudestaan. Se pilkkaa turhantärkeyttä ja vieraskoreutta vertaansa vailla olevalla tavalla.
On kanojen pidot. Kanaemo on kutsunut vieraaksi joutsenen, jota se tituleeraa etukäteen sukulaisekseen. Ruokana on jyviä, joita kananeidit syövät hienostuneesti vain jyvän verran. Kaikkien kauhuksi joutsen ottaa ateriakseen – viisi jyvää! Siitä syntyy voivotus, vaikerrus ja maailmanlopun meininki. ”`Sukulainen!´ nauraa naapurit. / `Syö muutamat niin kuin ryövärit´, kana ähkyy… / `en tarkoita ketään!” Kana voi pahoin, poistuu ja palattuaan huutaa: ”Tuo ukkokin niitä ystäviään! / Ei sukua ole se ensinkään!”
Niin sanottu katu-uskottavuus voi olla kovilla, jos ei vastaa ihmisten ennakkokäsityksiä tietystä oppiarvon omaamisesta ja ammatin standardeista. Itse olen ollut lujilla akateemisen taustani vuoksi. Se alkoi jo silloin, kun valmistuin filosofian maisteriksi 1985. Kotikyläni, Pankakosken tehdasyhdyskunnan entinen johtohenkilö sanoi: ”Eihän Ehrukaisen tytöstä voi tulla maisteria!”
Olen tällä palstalla ennenkin kertonut, kuinka ollessani lieksalaisen harrastajakirjoittajayhdistys Brahean Kriivareiden puheenjohtajana eräs elämäänsä katkeroitunut mies kyseli minulta kaikenlaista maan ja taivaan väliltä ja kun en tiennyt, sanoi: ”Out maesteri etkä tiijjä!” Tästä tuli ex-mieheni ja minun keskinäinen vitsi. Väiteltyäni tohtoriksi 1995 ex-mieheni huvitteli heittelemällä minulle kysymyksiä Utahin punapuiden määrästä ja Papua-Uusi-Guinean keskimääräisestä väestöntiheydestä ja kun sanoin, jo valmiiksi nauraen, etten tiedä, hän tokaisi: ”Olet tohtori etkä tiedä!” Sitten nauroimme yhdessä sydämellisesti.
Lisensiaatintyöni tarkastuksesta 1992 muistan aina, miten siinä hanakasti tartuttiin yhteen lyöntivirheeseen: olin kirjoittanut teatteritermin ”deus ex machina” vahingossa ”deus ET machina”. Siitä riitti professorille ja yliassistentille ilonpitoa pitkäksi aikaa.
Tohtoriksi väiteltyäni teologian professori kutsui minut puhelimitse visiitille työhuoneeseensa kesken työpäivän. Hän ei ollut nähnyt minua aiemmin. Olin pukeutunut niin kuin yleensäkin yliopistolla jo assistentti- ja stipendiaattikausinani: farkkuihin, villapaitaan ja buutseihin. Olimme sopineet tapaamisen kello 12, ja minuutilleen silloin painoin ovisummeria. Hän avasi ja huomattuaan minut huitaisi kädellään: ”Mene sinä käytävään odottamaan, sillä minulla on tärkeä tapaaminen.” Kun esittelin itseni, hän sai melkein kohtauksen. Hän alkoi teititellä minua, tarjosi tuolia ja ojensi jostain syystä minulle käyntikorttinsa. Ihmettelin äkillistä käytösmuutosta, mutta kaipa hänellä oli siihen syynsä.
Minulta on täällä Somerolla kysytty, olenko kirjoittanut itse Somero-lehdessä julkaistut kolumnini ja runoni (”Minä ajattelin, että olet ottanut ne jostain ja pannut nimesi alle”), onko väitöskirjani ihan painettu kirja, olenko tehnyt itse CV:ni ja onko minulla kriitikon koulutus ja olenko lukenut arvostelemani kirjat.
Neljäkymmentä vuotta alalla ei tunnu merkitsevän mitään, mutta toisaalta: täällä ei välttämättä lueta Etelä-Suomen Sanomia, Keskisuomalaista, Savon Sanomia ja Karjalaista, joka asian tullessa joskus harvoin puheeksi sekoitetaan Lappeenrannassa ilmestyvään evakkolehti Karjalaan, joka toki tulee Someron kirjastoon.
En halunnut aikoinaan osallistua tohtoripromootioon, koska en pitänyt sitä tärkeänä eikä minulla olisi ollut rahaa tohtorinhattuun, erikoisvalmisteiseen kuljetuslaatikkoon ja miekkaan. Hattu, joka minusta näyttää lähinnä matopöntöltä, maksoi markka-aikana 6000 markkaa. Eipä niiden perään kukaan olekaan kysellyt, sillä tutkinnollakaan ei näytä olevan mitään merkitystä.
Koska en voi kulkea ympäriinsä CV, ansioluettelo ja julkaisuluettelo (jotka olen ihan itse tehnyt, uskokaa tai älkää!) kourassani enkä pankkitilin saldo otsassani, olen valmistautunut siihen, että seuraavaksi minulta kysytään, osaanko lukea. En juuri kiroile, mutta joskus ajattelen, että pitäisi vastata ammatillisiin kysymyksiin takavuosien nuorison lailla: ”KVG” = ”Kato vittu googlesta”. Sieltä löytyy kuvia minusta, jos tekstejä ei jaksa lukea.
Eija Komu
valetohtori, tyhjäntoimittaja, kirjallisuudenrääpijä, niin sanottu kriitikko