Toisinaan Ihmismieli on nurinkurinen. Ensin pyrkii tietynlaiseen lopputulokseen, ja jos siihen onnistuu pääsemään, huomaa kuitenkin olevansa jollain tavoin tyytymätön. Eikö kaiken järjen mukaan pitäisi iloita tavoitteen saavuttamisesta? Onko tavoiteasettelu mennyt pieleen, vai mistä oikein on kysymys? Onko kyse vain jonkinlaisesta itsekkäästä turhautumisesta?
Tällaiseen pohdintaan aikanaan silloin tällöin ajauduin arvioidessani omaa asemaani jälkikasvun lähdettyä kotoa ja edettyä elämässään omalle uralleen.
Lapsiaan pyrkii kasvattamaan niin, että heistä kehittyisi sellaisia itsenäisiä, järkeviin päätöksentekoihin kykeneviä aikuisia, jotka löytävät heille luonnikkaan paikkansa yhteiskunnassa. Vanhemman rooli on vaikea. Se on jonkinlaista hienovaraista tasapainoilua, jossa ohjaillaan, asetetaan rajoja, tuetaan, rohkaistaan ja kannustetaan. Pelkistettynä sanottuna pyritään tarjoamaan lapsille ja nuorille mahdollisimman hyvät ja realistiset puitteet löytää itsensä, taipumuksensa ja oman näköalansa tulevaisuudelleen, uskoa itseensä.
Liiallisen puolesta päättämisen ja tekemisen lisäksi vanhemmilla saattaa olla kiusaus lähteä sanelemaan, ja kenties yksisilmäisesti lastensa kautta toteuttamaan omia, itseltä toteutumatta jääneitä unelmia. Tavoitteeksi kenties asetetaan yhteiskunnallisesti huomattavaa arvonantoa ja isoja ansiotuloja tarjoava ammatti. Toissijaiseksi saattaa jäädä realistinen pohdinta omista kyvyistä ja taipumuksista sekä ennen kaikkea siitä, minkälaisessa tehtävässä tuntisi tyydytystä; olevansa oikealla paikalla. Ainoa elämä kun on liian arvokasta tuhlattavaksi pakolliselta tuntuvaan pakertamiseen.
Ymmärrän kyllä, että käytännössä asioitten toteuttaminen ei ole yksinkertaista. Valinta ammattiin tähtäävästä koulutuksesta nuoren on tehtävä kuullun, paperitietojen ja omien mielikuvien perusteella. Kokemusta kun luonnollisesti ei voi olla. Omat taustat asettavat rajoituksensa ja monissa muodoissa yhteiskunta vielä lyö kapuloita rattaisiin.
Entä sitten myöhemmin, kun objektiivisesti arvioiden on vanhempana jälkikasvun itsenäistämisessä onnistunut. Lapset ovat lähteneet maailmalle ja löytäneet luonnikkaan paikkansa yhteiskunnassa, tekevät omat päätöksensä, eivät paljoa kysele neuvoja vanhemmilta, elävät ja pärjäävät ihan omillaan. Miltä vanhemmasta tuntuu? Kieltämättä ajoittain tyhjältä, ristiriitaiselta, jopa jonkinlainen tarpeettomuuden tunnekin välillä saattaa nostaa päätään.
Kyllä sen pohjimmiltaan myöntää, että vanhempana tulisi olla hyvinkin tyytyväinen. Tällaiseen juuri kun on pyrkinytkin. Ehkä ei vain ole osannut realistisesti ennakoida elämän roolien muutoksien mukanaan tuomaa asemaa.
Mieli hieman aluksi kapinoi elämän kiertokulkua vastaan, kunnes sitten nöyrtyy ja on lopulta järkevästi valmis suorastaan liputtamaan sen puolesta.
Pekka Alitalo
ylikonstaapeli, eläkkeellä