Asjanosane Irene Roos (1888–1967) itte kerto, et hän on nuarena likkana isäs kans käyny Someron Hirsjärven suunnal isois kartanois neulomas kartanoitten väel vaattei sihen asti, kun hän pariutus Kustaa Roosin kans.
Ensimmäinen laps syntys sit 1908 vuarel. Niin ja tää ensimmäinen on mun, kirjoittajan äiti, Inkeri Roos.
Muuttoiki oli hänel ollu. Mut joskus, ennen parisuhret, hänen kotos oli ollu Hirsjärven kartanon alueel. Vanhempas oli siält muuttanu ommaas mökkiis mettän reunaan, sanotaan Salama mökiks.
Täl Irenel oli rankka kohtalo parisuhteen johrost. Oli 20 vuoren aikan synnyttäny ykstoist lasta, ja viäl mää kirjoittaja olin hänel kahrestoist kapaloitava. Aikavälin 1908–1918 Irene Roos oli synnyttäny kuus kertaa ja tän jälkeen viäl viis kertaa.
Kaikki se puhristustyän käytäntö oli niin tyäteliäst. Vauvoi ja vauvain vaattein pesemises tartti tuara tuppaan puita, ja hellan lämmittäminen, et vetet siin hellal lämpis. Millä sit voje vauvoi ja riakalei pestä. Kuumii vesiraanoi ei sillo ollu monel muullakan.
Net kaikki sen aikaset tarvikkeet, kun oli niin alkeellissii, ettei tän ajan lukija usko eres toreks. Nimittäin ennen ei vauvoil ollu eres vaippoi, oli vaan joku riapu tai sireharso peppun ympäri. Ja käytännös äitit pesi nät suajariakalat kaukaalt kaivost tai joes kannetul vetel.
Kaikki näitten riapuin pesus tarvittava vesi tartti itte tuppaan kantaat, ja viäl likasena uloskin.
Tämmönen suurperheen äiti ei koko elämäs aikan käyny kampaajal. Pitkä tukka oli ain yhres palmikos ja takaosas päätä nuttural.
Simmonen asja itteetäin ihmetyttää, kun minkäänlaises kototöis ei miähes koskaan auttanu.
Ulkosaunakin oli kaukan asunnost. Ni hän yksin kuljetti, kanto meitit saunaan sen matkan ja pesi meitit piäninä. Ittelläs hänel oli kuukauren nuarempi poikavauva must, kun mää olen hänen likkas jälkeläinen.
Täs perhees, kun itte olen kasvanu, ni ihmettelen, mistä sai kaikil ruan pöytään. Sosiaalitukii ei sillon ollu, mut jotkut tutut tahot ainakin jouluks anto jottain.
Kaikist tuli silti täyspäisiä. Irenen suurperheen lapsist ei ollu yhtään vajaaälyst.
Mää tulin tiatoseks hänen isommistas jälkeläisist, ketkä oli jo murrosiäst ohitte, ni ei heitin äitis joutunu heitin viinan ja huumein käytöst ollenkaan kärsimään. Ei koskaan tullu mun tiatoon hänen nuorisostas, et olsivat ittes huumei sekottannu. Jos huumeet ei ollu sillon muatis?
Tiärän Irenen kertomana, et hänel oli ollu sillo 2–3 lasta nuarempana, ja hänen teki miäli mennä käymään kotjas Salamal ja oli sitä miähelläs esittänny. Miähes oli vastannu: ”Men vaan, mut ota kakaras ja.” Tiätyst menemätä se jäi, kun mittään ajopellii ei ollu. Oli muutama kilometri matkaa.
Kuppi-Kustaa oli aika omaalaatune.
Irenen miäs tuli kerran vatikaupalt, viikon reisust kotja. Oli ollu naiskaveri mukanas ja Irene-vaimon oli tarvinnu täl viäl kahfet tarjoot. Näit asjoi on vaikja ymmärtäät.
Tää perheen äiti sit leskenä ollesas muutti pois Somerolt Siuntioon ruatsalaisel seurul. Kerto, ettei hän Somerol ollesas mistään saanu rahhaa, et ols isommil lapsillas voinu antaat, kun net oli pyytäny. Tarkotus hänel oli, ettei net ols tullu sinne peräs, kun oli ruatsinkiälist seutuu.
Hänel oli sinne muuttais oma likkas 14 vanha, ja poika ja mää yhreksän paikkeil.
Silloin muuton jälkeen hän osti polkupyärän, eikä hänel ennen ollu pyärää ollukan.
Hän itte ilmasi, et ols opetellu ajamaan, mut ei kumminkaan opetellu, ja itte se oli sillo 50 vuaren ikäne.
Siäl Siuntios Irenel oli piäni maatila ja elettiin karjataloustuatteil.
Kun sota tuli, ni hänelt kuali kaks poikaas rintamil, neljä oli ollu hänelt poikiis sotareisus.
Se asunto meitil oli turvallises paikas, kun oli kauhjan mettässeutuu. Sinne tunki asukkai ihan mahrottomast, olsivat tullu pommituksii pakkoon, pois asuntokeskuksist. Paikka oli Helsinkin ja Lohjan välis.
Vaikka ei meitil ollu kun kaks issoo huanet, ni ihan epäluannoliselt tuntus, kun helsinkiläinen äiti likkas kans oli asumas ussein muutamii päivii kerrallas, juur niit pommituksii paos.
Sitä asjaa viäläkin vanhempana ihmettelen, kuinka yks täys vieras pariskunta ols ihan koval halul tullu tilapäiseen meilä asumaan, niin kova pelko sil vaimol oli, et tuskast hies riisus puseroitas yltäs lähel oleval pöyräl, huomatesas, etteivät pääse meilä asumaan pommituksii pakkoon.
Tilanne oli sillo niin epätavallinen, ettei tilanahtaus pariskuntaa haitannu, kun oli melkein kualemanpelko. Tämmöses tilantees se pariskunta ei perustellu mistään mukavuuksistas, et ei ols millään luapunu. Sitä varten puhu asjaast kauhjan kauan.
Sit kun pariskunta oli lähteny, ni mei nuaret annettiin naisel nimeks ”hikkoova nainen”. Ei mei nuaret otettu asjaa vakavast, kun itte olen ussein esittäny, et ”tyhmänä on helppo elläät”.
Siuntion asunnos oli asunnost erilläs sauhusauna. Siäl sauhusaunas kävi naapurist muanamiähen perhe joka lauvantai meitin sauhusaunas; niit oli kuuren henken perhe. Vastineeks Irene isoäitin kävi heitin ahtaas asunnossas kirkonmenot kuuntelemas joka sunnuntai.
Kolkkoi kohtaloi oli tiättyil veljeksil, kun olivat molemmat olleet jonku viaraan kovaotteises hoiros, et toinen oli piäksetty kettinkilkin. Nät veljekset oli nuarii, alla kahrenkymmenen, ja oli kumpikin tyäsuhtees Helsinkis, mut kesäloman aikan ei heitil ollu mittään kotopessää. Hei olivat kahrel vuarel kesäloman aikas siin Irenen maatilal, auttoivat talon töisä ja saiva ruakas ja kortteerin.
Tää toinen näist veljeksist oli meitil talon nuaril ennestäs tuttu, se nuarempi, kuka oli kettinkeil hakattu hoitopaikasas. Tän talon emäntä ymmärsi veljesten vaikeuren ja meitist nuarist oli heitil sopivaa seuraa.
Jäi viäl kertomata vanha asja sota-aikan, kuinka sammaan päivään mahtus huvit ja surut.
Emäntä Irene oli asjoil kirkonkyläs Siuntios. Mei nuaret, kun sillo oltiin viäl vähän järkee vailla, keskenäs jottain hulluu leikittiin. Oli akkunaverhotkin kiine, et tupa oli aika pimjä, jottain piilost vissiin, ja ilo taisi olla ylemmilläs.
Sit sinne tuli naapurin ihminen tuamaan tiatoo, et tän Irenen poika oli soras kuallu.
Samal päiväl viäl tää Irene, kun siäl kirkonkyläs oli asjoil, oli pommi tullu lähipaikeil siäl kirkonkyläs. Ja hän kotjas tultuas kerto olevas jonkun talon kuistil ja oli ollu pelvosas kovin.
Siit viäl mei hänel kerrottiin, et hänen poikas oli soras kuallu. Tält samalt äitilt meni soran aikan kaks poikaas, ne oli mul kirjottajal niinkun veljii, kun mää kasvoin samas koros.
Lyyli Honkio
93 vuotta
tunnustettu taiteilija
”kylähullu”
sukututkimusten tekijä
Someron murteen taitaja
Irene Roosin elämää
– somerolainen Irene Roos (1888–1967), omaa sukua Salama (ennen Blixt)
– kulki nuorena isänsä kanssa räätälöimässä talosta taloon
– aviomies Kustaa Roos (1873–1931), jonka isä Johan August Roos muutti Tammisaaresta Somerolle savenvalajaksi Kultelaan
– Kustaa Roos, Kuppi-Kustaaksi kutsuttu, oli savenvalaja, verstas Pärnämäessä, jossa valmistettiin esimerkiksi kukkaruukkuja ja astioita, jälkikasvu auttoi verstaassa
– perheen asuinrakennus 1928 vuodesta Anttilan Takapellolla Kaislarannassa, tupa ja kaksi pientä kamaria, tilalla noin 14 hehtaaria peltoa ja myös karjaa
– pariskunnalla 11 lasta, ensimmäinen syntyi 1908, joka oli tytär Inkeri Roos ; kaksi pojista, Ilmari Roos (s. 1910) ja Enni Roos (s.1913), kuoli sodassa, Ilmari kaatui jatkosodassa ja Enni talvisodassa, muiden lasten nimet olivat Paula, kastenimeltään Klaara Pauliina (s. 1911), Leo (s. 1916), Ragnar (s. 1918), Liisa (s. 1920), Lotta Kaarina (s.1922), Tyyne (s.1924), Lyyli (1927) ja Aimo (s. 1928)
– 49-vuotiaana Irene Roos muutti miehen kuoleman jälkeen vuonna 1937 Siuntioon, osti pienen maatilan, mukaan lähtivät lapset Tyyne ja Aimo sekä Inkeri-tyttären 9-vuotias tytär, Lyyli
– Siuntiossa Irene hoiti taloustyöt sisällä, siinä sivussa teki ompelutöitä naapureille ja sai siitä lisäansiota, nuoret tekivät maataloustyöt, lehmiäkin oli
– palasi vanhuudenpäiviksi Somerolle, asui Pälikönkulmalla pikku mökissä
– muisteluksen tekijä Lyyli Honkio (s. 1928) on Irene Roosin tyttären, Inkeri Roosin tytär