Meidän on uskallettava elää ja olla toistemme tukena

0
- Kunpa jokainen eläisi täysillä tätä hetkeä, toteaa taiteilija Nadia Tawfik Anjan muisto -taulun äärellä.

Hiljaisuuden huuto

Taiteilija Nadia Tawfikin puhe pulppuaa eloisasti. Sanoissa soljuvat hetkestä nauttiminen, ympärille katsominen, kuunteleminen, havainnoiminen, toisten keralla eläminen, ymmärtäminen, rakkaus ja ilo. Lauseet kertovat kasvusta ihmisenä ja elämisen tarkoituksesta.

Live and love (elä ja rakasta), toteaa Tawfik sanoman taulujensa edessä kirjaston Parvigalleriassa.

– Meille on annettu elämä. Se on tärkein lahja. Jokainen ihminen on saanut lahjoja, osaamista ja kykyä toimia. Jotkut tuovat ne esiin, toiset eivät ole niitä vielä itsestään löytäneet. Lahjat on tarkoitettu muille jaettavaksi.

Nadia Tawfikin voima on nähdä ja tuoda näkemänsä esiin maalauksiinsa.

– Aiheet annetaan. Jostain tuolta ylhäältä joku, jumalako lie, ne antaa. Ja käteni seuraa viivaa. Jaan näkemäni muille.

– Kukin kokee maalauksen omalla tavallaan. Taulu herättää monia kysymyksiä, muttei välttämättä vastauksia niihin.

Egyptissä elänyt Tawfik asuu miehensä Olli Saramäen kanssa parhaillaan Kultelassa. He ovat päättäneet elää sekä Suomessa että Egyptissä.

Taide on Nadia Tafwikin elämä ja työn. Hän on myös opiskelija, joka käy suomen kielen tunneilla.

Saramäki ja Tawfik tapasivat seitsemän vuotta sitten. Siitä virisi yhteinen taival kumppaneina ja taiteilijoina, jotka haluavat tuoda esiin yhtäläisyyksiä, ei eroavaisuuksia.

– Minä olin ajatellut elää yksikseni, kiertää maailmaa. Se on paljon helpompaa, kun ei ole kaukana rakasta, jota kaivata. Mutta ei sille voinut mitään. Se oli rakkautta.

Kirjaston näyttelyssä on taulu, jossa pariskunta makoilee peiton alla ja näkee vain toisensa.

– This is love! huikkaa Tawfik nauraen.

Suomi antoi Tawfikin töihin värit.

– Ennen tein mustavalkoista ja ruskeaa. Nyt tauluissa on paljon väriä. Jopa pinkkiä, jota en olisi koskaan kuvitellut käyttäväni.

Tawfik käyttää akryylivärejä. Mutta hän supattaa myös salaisesta sekoituksesta, johon on lisätty kahvia ja hitunen jotain muutakin.

– Täällä on tilaa nähdä ja ajatella. Luonto menee suoraan sydämeen, kuvailee taiteilija Suomen antamaa voimaa itselleen.

– Kyllä minä Egyptiäkin rakastan.

Hyvin usein hänen tauluissaan häämöttää rakennusten ääriviivoja, taivasta ja vettä.

– Rakennukset ovat enemmän kuin vain rakennuksia. Asumme niissä. Ne antavat elämää, suojaa, turvaa ja asujia, ihmisiä ympärille. Rakennukset ovat osa ihmisen historiaa.

Tawfik sanoo rakennusten seinillään olevan ihmisten turvasatamia. Ne ovat elämisen historiaa.

Nadia Tawfik on antanut näyttelylleen nimen Hiljaisuuden huuto.

– Tekee mieli huutaa, kun näkee jotain kaunista tai rumaa. Aina ei voi huutaa, vaan on vaiettava.

– Ensimmäinen näky on puhutteleva. Sitten ihminen alkaa katsella ja tarkastella asiaa tarkemmin. Ehkä ymmärtää, miksi näin on tehty ja tapahtunut. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita, että hyväksyy asian, filosofoi taiteilija.

Tällaisia hiljaisuuden huutoja, kiljahduksia, hyminöitä ja vaiteliaisuutta Tawfik tallettaa tauluihinsa.

– Korona-aikana ihmiset eivät ole voineet tavata toisiaan. Se on aiheuttanut paniikkia, huutoa, surua ja varovaisuutta. Miksi me pelkäämme toisiamme? On pidettävä huolta. Meidän on uskallettava elää ja olla toinen toistemme tukena.

Kirjaston näyttelyn tauluista suurin osa on lähiaikoina maalattuja. Niihin on talletettu muistojakin, kuten Anjan muisto (Memory of Anja).

– Kun ihminen on vapaa, uskaltaa olla itsensä, hän on kaunis ja vastaanottavainen. Se on hierontaa omalle sielulle, myös muiden, sanoo Tawfik.

Hiljaisuuden huuto, Nadia Tawfikin taidenäyttely lokakuun loppuun kirjaston Parvigalleriassa

Kunpa j

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here