Mitalikahveja ja Porilaisten marsseja

0

En jaksanut tänä vuonna innostua suomalaisten pronssimitalikahveista Tokion olympialaisissa, sillä olen ollut nuoruudessani paljon parempikin penkkiurheilumenestyjä. Lisäksi junttina käsitykseni ”oikeasta” urheilusta kattaa vain melko vähäisen lajikirjon. Suomalaismenestys, kun ei ole kyse pitkistä juoksumatkoista, keihäänheitosta tai kreikkalaisroomalaisesta painista, on toisarvoista. Nyrkkeilykin menettelisi, jos sitä yhä selostaisi Ilmo Lounasheimo . Hän olisi kyllä korvattavissakin. Kuulin joskus, kuinka Lounasheimon ääni onnistuu itsekultakin, kun puristaa puhuessaan nenäänsä. Kokeilkaahan. ”Hyvää iltaa kaikki kamppailu-urheilun ystävät.”

Sykähdyttävimmät penkkiurheiluhetkeni koin seuratessani noita pitkiä juoksumatkoja Münchenin kesäolympialaisissa 1972. Tuolloin televisiot olivat yleisesti vielä mustavalkoisia ja urheilua katsottiin usein ilman ääntä. Ääntä varten oli avoinna radio, jossa selostivat tuon ajan selostajasuuruudet Paavo Noponen ja Voitto Raatikainen . Mustavalkoisuus sai väriä selostajien kertoessa, kuinka David Bedfordilla oli punaiset nilkkasukat, siniset piikkarit ja musta pitkä tukka hulmusi. Mustalla Yifterillä oli vihreä paita ja Espanjan Harolla punainen. Kympin loppupuoliskolla Lasse Virén eteni sinivalkoisen aaveen tavoin punaisen Rekortanin pinnalla, mutta maaliin tullessa hän pakeni kuin pohjoista kohti ja tuli voittajana maaliin kuin sinivalkoinen raketti. Väriä saatiin kuvaruutuun ylenpalttisesti Noposen innostuttua maalailemaan pitkiä ja etukäteen valmisteltuja yksinpuheluitaan.

Me kaikki kai muistamme päivämääristä tärkeimmän 10.9.1972. Tuolloin juostun viidentuhannen metrin juoksun alkaessa muistan Noposen arvostaneen suomalaisten kilpakumppaneista erityisesti yhdysvaltalaista Steve Prefontainea . Noposta lainaten tämä hädin tuskin täysi-ikäinen Oregonin ylpeys, jolla oli mustat tuuheat viikset nenänsä alla, oli syntynyt taistelijoiden tammikuussa Coos Bay- nimisellä paikkakunnalla Oregonissa 21 vuotta sitten. Kyseessä oli satamakaupunki, kylmä ja aggressiivinen. Noponen sai kuitenkin minutkin uskomaan omiinsa: ”Vaan vähän jenkki hätkähti, kun suomalaisista havumetsistä ilmestyivät esiin kuumien maiden mantereilla sudenlaihoiksi valmentautuneet Lasse Viren ja Juha Väätäinen , joiden ei oltu nähty ottaneen montakaan kävelyaskelta kahden viimeisen kalenterivuoden aikana, ja ryhtyivät riisumaan sinivalkoisia verryttelypukujaan Münchenin takasuoralla 5 000 metrin juoksun finaalia varten sen näköisinä kuin olisivat olleet lähdössä jääkarhun luolaan pientä rupattelutuokiota varten.”

Meidän suomalaisten harmiksi edellisen vuoden kympin ja vitosen Euroopan mestari Väätäinen kärsi polvivaivoista ja suomalaisten maine jäi ”Myrskylän 23-vuotiaan poliisikonstaapelin laihanhuiskean hahmon harteille”. Virénin siirtyessä kärkeen kierros ennen maalia noustiin kotisohvilta ja nojatuoleista sykkeen noustessa äärimmilleen, kun taistelussa oli yhä mukana Tunisian Gammoudi, Prefontaine , Belgian Puttemans , Iso-Britannian Stewart ja Länsi-Saksan Norpoth . Lopulta Virén jätti muut ”rajulla hurmioituneella kirillä”. Voitto Raatikainen kertoi kauniin runollisesti, kuinka kunniakierroksella Virén hymyili yleisölle ja yleisö hymyili hänen kanssaan. Kahvipannu oli taas kuumana Myrskylässä, mutta Väätäinen tuli maaliin kaukana muista jääneenä, eikä Prefontainekaan päässyt palkinnoille.

Tuo päivä oli suomalisille penkkiurheilijoille suuri, sillä vähän tuon Virenin toisen kultamitalin jälkeen juostiin miesten 1 500 metriä, joka selostajien mukaan oli ”yleisurheilun kuninkuusmatka, älyn ja tahdon synteesi”. Tuohon aikaan urheilijoilla oli vielä ammatit. Kun Virén oli poliisikonstaapeli, 1 500 metrin juoksuun osallistunut Pekka Vasala oli ”Lohjan merkonomi” ja tuon juoksun ennakkosuosikki Kipchoge Keino ”Kenian juoksijakuningas, nandiheimon Vanhempien neuvoston jäsen ja palavan peitsen kunniamerkin saavuttanut”. Tämä johtikin juoksua viimeisen kierroksen alkaessa Vasala perässään. Loppu on ikimuistettava Noposen innostuttua: ”Lohjan merkonomi pinnistää kultamitalivoittoon, Kenia on lyöty…” ja selostus keskeytyy yskänpuuskaan. Raatikainen saa jatkaa ”Voittoaika 3.36,32”, kunnes Noponen tokenee: ”Kyllä kaksi kultamitalia on vähän liian kovaa hommaa peräkkäin. Minusta pihisi kyllä ilmat ulos kuin ilmapallosta.” Lähetys loppui totutusti Voitto Raatikaisen sanoihin: Ja Helsinki. Porilaisten marssi.

Enhän minä noita juoksuja tietenkään oikeasti noin hyvin muista. Tokion kisojen aikana tulin hakeneeksi lohtua kuuntelemalla lahjaksi saamaani Suomen Pakolaisavun tuottamaa äänilevyä, Yhtä juhlaa , joka sisältää nuo voittojuoksujen alkuperäiset radioselostukset. Seuraavien olympialaisten aikaan saatan järjestää nostalgian nälkäisille ja juoksun suuruuden aikoja kaipaaville liiterissäni tai yleisön pyynnöstä jollain seurojen talolla tuon äänilevyn kuuntelutilaisuuden. Lopussa kahvipannu on taatusti kuumana ja Porilaisten marssi soi aivan varmasti.

Timo Klemelä

kultamitalikahvihampaan

kolotusta kaipaava

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here