Kaj Tapio Rautavaara (1915–1979), moni-ilmeinen trubaduuri, koko kansan reissumies Tapsa, olympiavoittaja ja elokuvatähti pystyi muokkaamaan muidenkin kirjoittamat laulut omikseen. Hänen äänenvärinsä oli ainutlaatuinen. Rauli Badding Somerjoen lailla siitä kuuluivat ilot ja surut. Alkuaan hän oli tenori, mutta vanhemmiten ääniala muuttui matalammaksi.
Tällä reissumiehellä oli kitara kourassa, reppu selässä ja sydämessä satoja ralleja ja laulelmia. Tärkeimmät taustanimet olivat Reino Helismaa ja Toivo Kärki, lyömätön parivaljakko, joka aikoinaan sai kokea kriitikkojen hammastelun mutta myös yleisön vankkumattoman suosion. Heidän ehkä tärkein tulkkinsa oli Tapsa.
1970-luvun lopulla rillumarei sai uuden nosteen: alettiin puhua jätkäkulttuurista. Tälle Tapsa hymyili vähän vinosti. ”Eihän me kulttuuria tiedetty tekevämme. Pähkinöitä pikkuoraville eli hesalaisittain: haulit himaan”, on hän sanonut. Alfred Tannerin Laulu on iloni ja työni piti molemmilta osa-alueiltaan paikkansa Tapsan elämässä. Kulkuriromantiikka saattoi olla kaukana tomuisilta maanteiltä ja vetoisilta seuranäyttämöiltä.
Reino Helismaan sanoittama ja säveltämä Reissumies ja kissa ei ole vuosikymmenten aikana menettänyt mitään taikavoimastaan: ”On iltamyöhä, / taipaleella muuan reissumies, / hän viheltelee kulkeissaan. / Hän mistä tulee, / minne menee, / taivas yksin ties, / on musta kissa seuranaan…”. Peter von Baghin loistavassa Tapsa-henkilökuvassa Tapsa tulkitsee laulun ydinsanomaa: ”Tuolla jaloissa se kulkee. Se musta kissa on – kuolema.”
Tämä on herättänyt vastatulkintoja. Juice kommentoi eräässä radio-ohjelmassa: ”Paskat! Kissahan on elämän vertauskuva.” Samaan tulokseen tullaan Timo Kalevi Forssin tänä syksynä ilmestyneessä Helismaa-elämäkerrassa, vaikkakaan tämä uuselämäkerta ei vedä vertoja Jukka Pennasen ja Kyösti Mutkalan 1994 ilmestyneelle perusteokselle Reino Helismaa. Jätkäpoika ja runoilija .
Tapsasta itsestään on kirjoitettu useampia teoksia. Hänen muistelmansa En päivääkään vaihtaisi pois (1978) kirjasi Juha Numminen. Tämä teos on täynnä hauskoja, karheanhelliä ja riipaisevia muistoja ja sattumuksia reissumiehen taipaleelta. Myöhemmin on käynyt ilmi, että Tapsa oli nimenomaan tarinaniskijä: aina ei ollut niin väliä sillä, pitikö tarina jetsulleen paikkansa, kunhan se oli hyvä. Näitä epätarkkuuksia on oikonut Lasse Erola perinpohjaisessa elämäkertateoksessa Tapsa. Tapio Rautavaaran elämä (2012).
Tuorein Tapsa-kirja on anekdooteista koostuva Tapsa. Koko kansan reissumies (2020), jonka ovat koostaneet Hannu Ignatius ja Tomi Lindblom. Sen anti ei ole kummoinen: se sisältää useinkin etäisiä havaintoja karismaattisesta reissumiehestä. Mieleen jää kuitenkin Katri Helenan muisto siitä, kuinka hän yhteisillä kiertueilla tarkkaili Tapsan esiintymistä takaoven raosta: kuinka tuo mies pelkän äänensä ja kitaran voimin ottaa yleisönsä viimeistä kuulijaa myöten?
Tapsan omat sävellykset ovat harvalukuisia mutta sitäkin puhuttelevampia. Niistä mainittakoon erityisesti Tapsan hyvän ystävän Oiva Paloheimon Kerjäläislegenda -runoon sävelletty Ontuva Eriksson, P. Mustapään eli Martti Haavion runoon sävelletty Sininen uni ja Heikki Saaren tekstiin sävelletty Vain merimies voi tietää – olihan Tapsa aikoinaan palvellut laivastossa.
Puoli vuotta ennen Tapsan tapaturmaista kuolemaa kirjoitin hänelle ihailijakirjeen. Kerroin, mitä hänen, isättömänä kasvaneen, laulunsa minulle, myös isättömälle, merkitsivät. En tiedä, miten usein rocknuoret kirjoittelivat Tapsalle, mutta paluupostissa tuli ihailijakuva, jossa Tapsa jännittää jousta – olihan hän myös jousiammunnan joukkuekilvan maailmanmestari. Kuvan päällä lukee: ”Eijalle ystävällisesti Tapsa 22.3. 79” ja sen takana: ”Joka tyhjään tähtää, ei koskaan osu harhaan.”
Eija Komu
filosofian tohtori,
kirjallisuudentutkija
