Saimme viimein järjestettyä jo kertaalleen siirretyt pippalot, kun kokoonnuimme juhlimaan äitini 70-vuotispäivää. Oli aika kaivella vanhoja.
Perheemme jälkikasvu on tehty kahdessa sarjassa. Sain ensimmäiset kolme vuottani olla prinsessana 1960–70-lukujen taitteessa. Äiti ja isä toivoivat poikaa esikoisen kaveriksi. Nimikin oli valmiina, mutta Mikon sijasta syntyikin Kati. Ja sitten vielä Miia. Äitini oli äiti kolmelle pellavapäälle vain 23-vuotiaana!
Iso osa päivästä kului pihaleikeissä, äiti laittoi Vitalista naamaan kesät talvet. Talvella rasva suojasi pakkaselta, kesällä auringolta. Äitee tapasikin sanoa, että ”tootta niinku paskan kans ruskettunu”. Noh, ei mikään ihme, kun hiekkalaatikolla rasvainen naama oli heti sannassa.
Tuohon aikaan Teuvalla oli hyvin yleistä, että viikon alussa täyteen ladatut kuorma-autot lähtivät kaupittelemaan eteläpohjalaisia huonekaluja pitkin maakuntaa ja vähän edemmäskin. Isäkin oli viikot ”maakunnassa”, me olimme neljästään kotona jumissa, koska äidillä ei ollut ajokorttia.
Ajokortittomuus ei tokikaan äitiä estänyt. Autokoulu oli vielä kesken, mutta silti me lähdimme Pösö-ajelulle. Meitä jännitti takapenkillä, jotta mitähän jos poliisi pysäyttää ja osaakohan äiti edes ajaa. Mutta ei äitiä mikään pidätellyt, pakko oli päästä mamman ja paapan luo naapurikylään.
Luvattomasta treenaamisesta huolimatta inssi ei mennyt ensimmäisellä kerralla läpi kovan jännityksen takia. Uusintainssiin äiti oli keksinyt oivan keinon: jännitys laukesi, kun meni vessaan ja veti siellä salaa rauhoittavia. Ei varmaankaan tullut mieleen, ettei autoa saisi ajaa ”humehis”.
Meillä oli aina valtava määrä lapsia perhepäivähoidossa. Ensimmäiset tuotiin aamukuudelta ja viimeiset haettiin 12 tuntia myöhemmin. Koulusta tullessa ei omaan huoneeseen päässyt heti läksyjen tekoon (lue: lukemaan, piirtämään, huudattamaan mankkaa), koska siellä – ja kaikissa muissakin huoneissa – nukkui joku häjymokkelo.
Vielä 1980-luvullakin vanhempani haaveilivat poikalapsesta. Olin jo yläasteella, kun yhtenä jouluna heillä oli tärkeä ilmoitusasia. Olimme järkyttyneitä, että voi ristus, nytkö se mukula tuloo. Mutta ei, äiti ja isä olivatkin tilanneet uuden sohvakaluston.
Olin jo abi, kun vauva sitten viimein ilmoitti tulostaan. Tosin vauvoja tulikin vahingossa kaksi. Ensin syntyi Jenni, Riku vasta 8 minuuttia myöhemmin ja takapuoli edellä. Mitä vain, ettei homma ainakaan helpottuisi. Yhtä kaikki, kauan kaivattu poikalapsi ja perheen prinssi oli maailmassa!
Meillä oli lapsina aika kova kuri, mutta nykyään äiti hemmottelee meidät pilalle. Ruoka vain ilmestyy pöytään, minkäänlainen apu ei meinaa kelvata. Sänky petataan valmiiksi, edes lakanoita ei saisi lähtiessä ottaa pois. Kova kimotus vain raikaa: ”Kyllä mä paan ne pyykkihin, istu sä ny vain puos päällä!”
Jännää onkin, että kun äiti ja isä vuorostaan tulevat kylään, ensimmäisenä äiti tiedustelee, mitä voisi tehdä ja saako auttaa ja kai nyt jotain hommaa olisi? Lisäksi mukana on aina evästä pataljoonalle: Vähintään pussillinen sitä sun tätä ja lisäksi pakastimesta limput, lusikkaleivät, kakut ja piirakat. Ja sitä maailmasta ihaninta perunalooraa.
Anu Törmä
graafinen suunnittelija