Minulla oli oikeassa kädessäni miekka ja vasemmassa kilpi. Edessäni puhkui varmastikin Someron jäähallin kokoinen lohikäärme, jonka jokainen solu, tai tässä tapauksessa pikseli, pyrki äärimmäiseen uhkaavuuteen. Seisoin joukkomme eturintamassa.
Meitä oli kymmenen. Oli haltioita, örkkejä ja peikkoja. Jokaisella oma tehtävämme.
Minun tehtäväni oli vastuullisin. Olisin se, joka juoksisi ensimmäisenä kohti loharin ammottavaa kitaa. Olisin se, joka ottaisi iskut vastaan. Jos kilpeni murtuisi, koko joukkomme tuhoutuisi.
Kuulokkeissani johtajamme sopersi ohjeita englanniksi huonolaatuisen halpismikkinsä läpi. Ymmärsin sanoja sieltä täältä, mutta aksentista oli haastavaa ottaa selkoa.
Johtajalla oli paljon asiaa. Luultavasti lohikäärmeen kaataminen ei olisi yksinkertainen tehtävä.
” Do you understand Retropena ?”, kuului kysymys. Retropena oli hahmoni nimi. Nyt oli sen verran monta tuntemaani sanaa peräkkäin, ja vieläpä nimeni, että uskalsin avata mikrofonini ja vastata arasti: ” Yes .”
” Charge !”, johtajamme huusi ja juoksin kohti lohikäärmettä. Hirviö kiinnitti huomion minuun. Johtaja huusi jotain ja minä vain säntäilin lohikäärme kannoillani. ” Retropena what are you doing? ”, kuului epätoivon sanat. Lohikäärme puraisi minua ja kuolin. Koko joukkueemme seurasi minua virtuaaliseen tuonelaan alle parissakymmenessä sekunnissa.
Enhän minä ymmärtänyt siitä englannista mitään, olin 14-vuotias räkänokka. Siitä huolimatta olin päätynyt internetissä pelattavassa fantasiapelissä näin vastuulliseen asemaan. Kymmenen ihmistä ympäri maailmaa pelasi samaista peliä samanaikaisesti, tavoitteenamme kukistaa lohikäärme. Jotkut meistä olivat yli 30-vuotiaita, jotkut minun kaltaisia teinejä ja jotkut tältä väliltä.
Tämä kaikki oli todella eksoottista ja jännää. Se oli sosiaalista harrastustoimintaa internetissä, toimintaa, jonka merkitys on nyt korostunut näin pandemian aikana.
Olenkin nyt tehnyt netissä sellaisia tuttavuuksia, joita en olisi missään muussa maailmantilanteessa tehnyt. Nyt on ollut aikaa ja jopa toivottavaa, että pysyttelee kotona.
Aloin koronan puhjettua striimata videopelaamistani. Lähetin siis videokuvaa pelaamisestani nettiin niin, että kuka tahansa pystyi seuraamaan pelailujani ja halutessaan kommentoimaan ja näin juttelemaan kanssani. Pitkään ei katsonut kukaan, mutta kuin huomaamatta minut löysi pari ihmistä, jotka alkoivat seurailla pelaamistani lähes päivittäin.
Aluksi keskustelimme pelkästään pelistä. Pikkuhiljaa höpöttelyihimme hiipi tosielämän sattumuksia ja tuntemuksia. Pian jo annoimme keittiöpsykologian voimin toisillemme henkistä tukea. Näistä parista katsojasta tuli sattumalta sellaisia ihmisiä, joihin olin avopuolisoani lukuunottamatta eniten yhteydessä pandemian aikana.
Uusien internet-tuttavien myötä päädyin uusien harrastuksien pariin. Aloin pelata keräilykorttipeliä, jota ei pandemian aikaan saanut pelata kasvotusten. Pelasinkin web-kameran kautta ja vastustajia oli ympäri maailman. Englannin sopertamisessa olen sen verran kehittynyt teini-iästä, että pystyin edes jotenkin kommunikoimaan. Sain Amerikasta ja Briteistä ystäviä.
Lopulta päädyin Suomessa keräilykorttipelaajien yhteisöön, jossa 50 ihmistä chattaili netissä päivittäin. Välillä kokoonnuimme pelaamaan web-kamerassa korteilla, välillä pidimme virtuaalisia seurapeli-iltoja. Silloin yhdistimme älypuhelimemme samaan peliin, jota yhdessä pelattiin omilta kotisohviltamme siemaillessamme hupijuomia.
Tämä kaikki virtuaalinen kanssakäyminen on ollut sitä, mikä on pitänyt kasassa tämän omituisen ajan yli.
Korona-ajan ainoana, mutta arvokkaana plussana, löysin uusia ystäviä.
Kohti uusia virtuaalisia lohikäärmeseikkailuja!
Henrik Illikainen
muusikko