Näitähän riittää. Kerran lähdin ostamaan pitsaa. Otin mukaan koiran, mutta en avaimia. Pitsa syötiin siinä sitten odotellessa ulkona. Vappuaattona ei aamuyöllä ole ulkona vielä kovin lämmintä. Naapurikin ehti tulla kotiin riennoista, kun odottelin rappusilla istuen huoltomiestä. Ei jostain syystä kuitenkaan jäänyt seuraksi istuskelemaan. Eikä muuten ole kovin halpaa tilata juhlapäivänä sitä ovenavaajaa. Kerran yksi naapuri kyllä päästi sisälle omaan kotiinsa odottamaan, kun ulkona oli 20 astetta pakkasta ja mukana oli taas kerran myös se koira, tai kaksi. Tällä kertaa vara-avain oli kaverilla, joka oli luennolla. Mutta enpä olisi ehkä ilman avaimien unohtamista jutellut tämän naapurin kanssa ja saanut tietää, että hän oli ammattilaistanssija ja heidän kotonaan ei ollut sähköhellaa herran vuonna noin 2008, vaan puuhellalla porisi kattila. Asuimme siis vähän vanhemmassa rivitalossa.
Oma lukunsa on se, kun lähtee kiireellä ja huomaa autolla, ettei ole ottanut autonavaimia mukaansa. Tätä edestakaisin juoksemista on tullut harrastettua kerran jos toisenkin. Pahimmassa tapauksessa toisella kerralla lähtiessä muistaa ne autonavaimet, mutta ei enää kotiavaimia. Ja mikä siinä sitten on, että ne autonavaimet ovat aina hukassa? Kotiavain on pöydällä, mutta autonavain esimerkiksi pyykkikoneessa. Nykyään ei enää onneksi omassa elämässä ole työavaimia tai jotain maailmanlopun unohtamiskierteitä aiheuttavia kulkulupalätkiä. Kaikenlaisissa respoissa on tullut pyörittyä kyselemässä, että anteeksi neiti, voisitteko tulla avaamaan tuon oven tuolla… niin ja tiedättehän sen tunteen kun ruotsinristeilyllä tajuaa pikkutunneilla, ettei ole hyttikorttia, eikä oikeastaan edes muista koko hytin numeroa. No joskus autokannen alapuolella oli parhaat jatkobileet. En tiedä, onko enää.
Tällä hetkellä unohtaminen on noussut aivan nextille levelille, niin kuin nuoriso sanoo. Meillä on asuntoon vain kaksi avainta, joten jos kotiin lapsen kanssa jää lastenhoitaja, pitäisi minun muistaa antaa hänelle omat avaimeni. Yleensä unohdus onneksi huomataan jo siinä vaiheessa, kun ovat vasta lähdössä ulos, mutta ei aina.
Viime viikolla lapsen isä lähetti viestin, kun paahdoin jo moottoritiellä matkalla asiakkaan luokse, että hän on ulkona lapsen kanssa, mutta minulla on kaikki avaimet. Ei muuta kuin takaisin, mutta sitten edessä olikin seuraava ongelma. Missä on mies ja lapsi? Ei vastaa puhelimeen, eikä näy pihalla. Vähän ajan päästä tulee taas viesti. Ei voi puhua puhelimessa, kun lapsi nukkuu, ettei se herää ja äänetkin oli laittanut pois samasta syystä. Laskin muutaman kerran kymmeneen ja mietin, mikä oli logiikka, mutta kirjoittelin sitten kiltisti niitä viestejä, että mihinköhän sen avaimen voisi ystävällisesti toimittaa.
Samalla viikolla olin ehtinyt yhtenä päivänä jo viemään lapsen päivähoitoon asti, kun huomasin, ettei kotiavaimia ollut matkassa. Onneksi ei ollut kiire ja arkena huoltomiehen taksa on alle parikymppiä.
Ainakin jos joku joskus kysyy, että onko elämässäni ollut asiaa, joka olisi seurannut mukana vuodesta ja elämänvaiheesta toiseen, voin hyvillä mielin vastata, että löytyy!
Kira Kauppi
yrittäjä