Miltä sinusta tuntuu nyt? Tunnetko iloa, surua, innostuneisuutta, levottomuutta, riemua?
Tunteet ovat lyhytkestoisia, ne tulevat ja menevät. Niillä on tärkeä rooli ihmisen toiminnassa. Jokainen, joka on joskus ollut nuori tai nainen tai vaikka nuori nainen, on kokenut tunteiden vuoristoradan. En lainkaan syrji miesten tunteita. Miehet kokevat varmasti samankaltaisia tunteita ja ehkä myös samaa vuoristorataa, mutta tunteiden ilmaisemissa on jo eroavaisuutta. Omien kokemuksieni myötä olen tullut seuraavaan tulokseen: Mieheni tunteet ovat niin kuin talon perustukset. Hyvin vankat peruspilarit, mutta suuremmissa elämän pyörteissä niitäkin huojuttaa. Omat tunteeni ovat talon muu olemus. Vaihtelevaa, yksityiskohtaisempaa, joka ikisellä värillä väritettyä, pintaa ja monenlaista materiaalia.
Eletty elämä synnyttää muistoja ja tunteet seuraavat tässäkin vahvasti mukana. Muistan edelleen sen tunteen, kun palavasti rakastuin aviomieheeni. Se olo tuntui fyysisesti koko kehossa. Päästä varpaisiin hyvää oloa, perhosia vatsassa olevalla twistillä. Myöhemmin samat tunteet voivat aiheuttaa uudestaan samankaltaisia tuntemuksia, kun pysähtyy muistojen äärelle. Ehkä tämä myös kannattaa aika ajoin tehdä.
Ensimmäinen lapsemme syntyi joulukuussa 2013. Keväällä kun raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa, tunne oli sanoinkuvaamattoman sekava. Sitä se oli myös miehelleni. Olimme lähdössä Helsinkiin heti testin teon jälkeen, ja tämä matka on ollut meidän yli 17 vuoden yhdessäoloajan hiljaisin matka. Romanttisesti ajattelen, että niin se aviomieskin on prosessoinut tulevaa, mutta saattaa olla myös niin, että hän nautti hiljaisuudesta, kun sitä kerrankin oli tarjolla. Vihdoin löytyi asia, jolla vaimonkin sai hiljaiseksi. No, oli miten oli, asia, jota olimme jo tovin odottaneet, oli vihdoin todellinen. Onnen ja ilon tunteet olivat päällimmäisenä, mutta samassa hiipi myös pelko siitä, meneekö kaikki hyvin. Syntyyhän lapsi terveenä, olenkohan varmasti hyvä äiti, ja mitenköhän synnytys menee.
Kesällä 2016 meille syntyi toinen poika. Jälleen oltiin samojen asioiden äärellä, yhden 2,5-vuotiaan taaperon kera. Tästä hetkestä lähtien perheessämme on koettu tunteita, jotka vahvasti liittyvät vauhtiin. Sitä on riittänyt, ja hyvä niin. Välillä, kun taulut putoilevat seiniltä, olen ajatellut että vähempikin riittäisi, mutta toisaalta, tämähän sitä elämää on. Ja tähän voin tarkentaa, että siinä hetkessä tunteeni eivät ole olleet mitenkään lehmänhermoisen leppoisat. Mutta kun lapsi suurilla silmillään vilpittömästi kertoo sen olleen vahinko, ja ei vain mitenkään osannut hillitä lämärikäden vetoa, niin mitäpä siinä äiti muutakaan voi. Lapsen tunne saa oman ärtymyksen laantumaan.
Kolmas poika syntyi viime elokuussa. Kolmas rakkaudenhedelmä toi sellaisiakin tunteita, jotka jäävät muistoihin aivan erilaisella tavalla.
Kaksi edellistä synnytystä olivat olleet haastavia, mutta menivät lopulta hyvin. Kolmannen kohdalla sudenkuopat jo tiedettiin, ja näin ollen riskitekijöitä minimoitiin. Meille annettiin raamit siihen, missä kohtaa alatiesynnytys on vielä turvallinen, ja missä kohtaa pitää turvautua toisenlaiseen synnytystapaan.
Luojan kiitos, olemme saaneet synnyttää yliopistotason sairaalassa, siellä tosiaan punnitaan asioita jokaisella saralla, ja kaikki apu, jota Suomen maassa on tarjolla, on hyvinkin lähellä. Vaikka monta asiaa oli yritetty ennakoida, syntyi reipas poika 13 tunnin yrittämisen jälkeen kiireellisellä sektiolla.
Voi sitä onnen ja ilon määrää! Meillä on nyt oma poikakopla, Tupu, Hupu ja Lupu. Ja näiden hurmaavien poikien keskellä saan olla ja elää, vaikka tiedän koplan aiheuttavan lisää putoilevia tauluja.
Synnytyshetkellä ilmassa oli kuitenkin huolestuttavia seikkoja. Ehti tulla myös ajatus, että näinkö isimies jää kolmen pojan kanssa yksin. Kun kätilöitä, hoitajia ja lääkäreitä on tupa puolillaan ja rouva on täynnä johtoa ja letkua, tunne alkaa saamaan pelottavia sävyjä. Kiitos todellisuuden rajamailla olemisen ja lääkehuurun, tunne ei siinä hetkessä pystynyt ottamaan yliotetta.
Tuntien tarkkailun jälkeen, kun rouva saatiin niin sanotusti bäkkiin tähän bisnekseen, niin olo oli kiitollinen. Ja sekin kuulostaa laimealta. Tyksin osaavien käsien ansiosta saan olla ja elää elämää poikieni ja aviomieheni kanssa.
Nyt olemme saaneet elää tasaista vauvaperheen elämää. Pitkälti sellaista, joka me jo handlataan omasta mielestämme. Tunne on molemmilla hyvinkin itsevarma.
Äkkiä meille tarjoiltiinkin shokkihoitoa, joka todella säikäytti. Josko synnytyksen jälkeiset kuviot saivat vankatkin peruspilaritkin hieman huojumaan, niin tässä tuli lunta tupaan jo urakalla.
Istun ambulanssissa, vauhtia nopealla katselmuksella taisi olla reippaat 150 km/h, sairaanhoidon ja ensivasteen ammattilaiset ovat pyörineet jo kotona pienen, yhtäkkiä veltoksi menneen ja reagoimattoman vauvani ympärillä. Kopteria lääkärin kera on jo soitettu vastaan. Minuutit ovat pitkiä. Epävarmuus ja pelko ovat vahvasti läsnä. Pahinta on, kun et voi tehdä mitään muuta kuin laittaa kädet kyynärpäitä myöden ristiin ja toivoa parasta. Tunne, joka siinä hetkessä on veretseisauttavan pelottava, saa voimaan pahoin.
Jälleen oltiin Tyksin osaavien käsien hoivissa, jossa poika lähti virkoamaan ja tilanne alkoi rauhoittua. Tästä selvittiin suurella säikähdyksellä, lapsi on kunnossa. Tällaisen tilanteen jäljiltä olo on todella enemmän kuin kiitollinen niille osaaville käsille, jotka olivat läsnä äidin ja isän pelottavimmassa hetkessä.
Niin se elämä kuljettaa tunnetilasta toiseen. Nöyrin mielin ja vastoinkäymisten vahvistamana jatkan elämääni näiden hurmaavien kaksilahkeisteni kanssa.
Heidi Mäkinen
äiti, vaimo ja parturi-kampaamoyrittäjä