Syksyn ehdoton kohokohtani oli reilun tunnin metsäkävely Sulo Karjalaisen ja hänen hoidossaan olevan Aina-karhunpennun kanssa Kuusamossa syyskuussa. Kahdesta kävelyretkestä on jäljet paitsi ikuisesti sydämessäni myös edelleen näkyvissä jalassani!
Olen, omaksikin yllätyksekseni, ystävystynyt karhukuiskaajaksikin kutsutun, koillismaalaisen aikamiespojan, ja Kuusamon Suurpetokeskus Oy:n omistajan Sulo Karjalaisen kanssa vuosia sitten.
Ystävyys syntyi ja syveni pienin askelin, ja alkoi haastattelu- ja kuvaustuokiosta lehtijuttua varten. Sulo mitä ilmeisimmin luki eläintensä, etenkin karhujen, suhtautumista minuun ja minun suhtautumistani karhuihin. Ilman karhujen hyväksyntää tuttavuus tuskin olisi syventynyt ystävyydeksi.
Olen ollut Suurpetokeskuksessa vapaaehtoistyössä Sulon ja karhuja hoitavan Pasi Jäntin apuna ruokkimassa eläimiä ja siivoamassa aitauksia. Jokainen karhu muistaa ja tuntee minut, ja luottamus on niin suurta, että voin käydä tapaamassa karhuja ja syöttämässä niille herkkuja myös yksin keskuksen ollessa suljettuna. Tällöin kohtaamme ja juttelemme verkkoaidan läpi. Olen myös ollut sisällä Juuson ja Tessun aitauksessa ja syöttänyt Juuso-karhulle huulteni välistä luumuja. Karhun kieli on sileä ja pehmeä, eikä Juuson hengitys haise.
Syyskuussa mennessäni tapaamaan Suloa ja karhuja, toivoin tapaavani myös Aina-pennun. Toiveeni toteutui ja pääsin mukaan metsäkävelylle Sulon ja Ainan kanssa. Aluksi vieraan ihmisen läsnäolo hiukan pelotti Ainaa, joka nousi takajaloilleen ja kurkisteli uteliaana ihmisisänsä Sulon takaa.
Käytyään uimassa järvessä Aina voitti pelkonsa ja tuli tekemään lähempää tuttavuutta kanssani. Aina haisteli minua ja nousi istumaan jalkaani vasten ja kietoi etutassunsa reiteni ympärille – terävät kynnet tuntuivat ihossa asti.
Seuraavalla kävelyretkellä Aina otti leikkiin mukaan myös hampaat ja puri ensin pakaraani, sitten rajummin sääreen, jossa hampaat lävistivät housut ja ihon. Kyseessä tietenkin oli vain villin pennun leikki, mutta tilanne sai sykkeeni nousemaan. Olen hoitanut vapaaehtoistyöni muun muassa villikissoja, mutta noin 40-kiloinen jaloissa pyörivä karhunpentu terävine hampaineen on aivan eri asia kuin villi kissa.
Kävelyretket metsässä karhunpennun kanssa ovat ainutlaatuisten luontoelämysteni kärjessä. Saman elämyksen on Sulon mukaan päässyt kokemaan vain ani harva Suurpetokeskuksen ulkopuolinen. Olen luottamuksesta kokemuksesta äärettömän kiitollinen.
Päivittäessäni kävelyretkistä kuvia sosiaaliseen mediaan, lanseerasin uuden hastagin eli aihetunnisteen: #karhunpuremanainen. Meitä ei taida edes maailmanlaajuisesti olla montaa.
Suurpetokeskuksen karhut ovat asettumassa talviunille. Ensi kesänä tapaan Ainan vain verkkoaidan takaa, mutta tiedän, että Aina tunnistaa minut joka kerta tavatessamme.
Päivi Arvonen
vapaa kirjoittaja, valokuvaaja,
viestintäyrittäjä