Selaillessani aiemmin tällä palstalla julkaistuja kirjoituksiani törmäsin lähes seitsemän vuotta vanhaan tekstiini yrittäjän ja työntekijän eron hämärtymisestä. Samalla havahduin siihen, miten paljon maailma on muutaman vuoden aikana muuttunut tuossa, kuten niin monessa muussakin suhteessa.
Aiemman kirjoitukseni aikaan yrittäjyyden ja työsuhteen välille asettuvia työnteon malleja oli olemassa, mutta ne olivat suhteellisen harvinaisia, eikä niille ollut syntynyt vakiintuneita nimityksiä. Esimerkiksi Yle käytti termiä ”kevytyrittäjä” uutisoinnissaan ensimmäisiä kertoja loppuvuodesta 2015, ja Googlen hakukoneen tilastot osoittavat, että termi alkoi vakiintumaan vasta muutamaa vuotta tuota myöhemmin. Nykyään kevytyrittäjyyden ympärille on syntynyt kokonaan uusi ekosysteemi, jossa on mukana pankkien ja pörssiyhtiöiden kaltaisia suuria toimijoita.
Vaikka yksittäisen sanan tuijottaminen saattaakin tuntua saivartelulta, on se mielestäni konkreettinen osoitus siitä, miten nopeasti maailma ympärillämme reagoi tarpeisiimme ja mukautuu vastaamaan niihin. Kevytyrittäjyyden suhteen tämä kehitys tulee varmasti jatkumaan entistä vahvempana.
Viimeiset puolitoista vuotta ovat myllertäneet tätä pelikenttää entisestään, tavoilla, jotka eivät olleet aiemmin eksyneet edes villeimpiin kuvitelmiini. Kun kokonaiset toimialat häiriintyivät äkillisesti ja vaikutukset heijastuvat edelleen moneen työsuhteeseen tavalla tai toisella, on tarve kevytyrittäjyydelle ja muille joustavammille työn muodoille kasvanut, luultavasti pysyvästi.
Yksi suurimmista hidasteista kehitykselle on kuitenkin byrokratia, jota Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa ymmärrettävästi riittää. Yhteiskuntamme on ajan kuluessa alkaen rakennettu työn suhteen selkeisiin siiloihin, joissa työntekijän ja yrittäjän välimuodoille ei käytännössä ole tilaa – kevytyrittäjyys onkin puhtaasti markkinoinnillinen termi, eikä lainsäädäntö tunnista sitä käytännössä lainkaan. Tämä johtaa luonnollisesti erikoisiin, välillä absurdeihinkin tilanteisiin, joista kevytyrittäjiksi itsensä luokittelevilla tuttavillani tuntuu riittävän loputtomasti tarinoita.
Uskon kuitenkin, että tulevina vuosina asian on pakko muuttua. Kun riittävän moni äänioikeuttaan käyttävä ihminen näkee kevytyrittäjyyden osana omaa tai läheistensä elämää, siirtyy jo tapahtuva muutos aikanaan poliittisen päätöksenteon kautta myös lakitekstiin.
Prosessi on kuitenkin hidas, ja sen aikana yhä suurempi joukko suomalaisia ansaitsee elantonsa tavalla, jonka olemassaoloa en itsekään muutaman vuoden takaisessa tekstissäni osannut kovin tarkasti ennustaa. Ehkäpä palaan käsittelemään tätä aihetta jälleen reilun puolen vuosikymmenen kuluttua, josko sillä kertaa voisin todeta ennustukseni osuneen oikeaan.
Kalle Elo
yrittäjä