Tänään näin sosiaalisessa mediassa postauksen, jossa luki: ”Tänään juhlin sitä, että olen ollut 300 päivää ilman alkoholia. Mitä sinä juhlit?”
En tunne kyseistä ihmistä, joten en tiedä mikä oli tämän kommentin taustalla. Mutta se kuitenkin laittoi minut ajattelemaan, mitä minä tällä hetkellä juhlin. Sitten muistin, että tämä on juuri se viikko. Minun oma juhlaviikkoni. Eikä tämä johdu mistään syntymäpäivästä.
Tämä on se viikko, jolloin tasan kuusi vuotta sitten selviydyin Somerolla vakavasta auto-onnettomuudesta. Se on se viikko, jolloin päätin viime tipassa samana aamuna viedä silloin 4-vuotiaan tyttäreni Mintun hoitoon, enkä vienyt häntä kanssani TL Koskelle, vaikka tämä oli ollut alkuperäinen suunnitelma. Jos hän olisi ollut mukana, tuskin hän olisi selvinnyt kolarista. Se, että hän ei ollut kolarissa mukana, on siitä päivästä lähtien ollut maailman suurin juhlanaihe.
Jotkut ovat sanoneet, että sinä päivänä oli varmasti suojelusenkeli pitämässä meistä molemmista huolta. Kuudessa vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon, joten muistan usein olla kiitollinen tästä ylimääräisestä elinajasta.
Mutta outoa on se, on että joka vuosi kolarin jälkeen on tapahtunut jotain merkittävää tällä samalla viikolla. Marraskuun kolmantena viikkona eri vuosina olen joutunut leikkaukseen, valmistunut psykoterapeutiksi, tavannut aviomieheni ja hakenut työpaikkaa, jonka myös sain.
Tänä vuonna melkein unohdin, että tämä erikoinen viikko oli edessä. Englannissa on tällä hetkellä koronan lisäksi aikamoinen asumiskriisi, joka on ollut huolenaihe meidänkin perheessämme. Kesällä tuli uutinen, että talo jossa olemme asuneet vuokralla, on yllättäen myyty, joten vuokrasopimus päättyy ja joudumme etsimään uuden asunnon. Ongelma on se, että Etelä-Englannissa on suuri asuntopula tällä. Olemme etsineet uutta taloa joka päivä jo useamman kuukauden. Välillä on ollut melko toivoton olo. Mutta sitten alkoi marraskuun kolmas viikko. Olisin pitänyt arvata, että silloin jos koskaan tapahtuisi jotain merkittävää.
Ja niin se menikin. Yhtäkkiä tuli tekstiviesti paikalliselta ystäväpariskunnalta (jossa sattumalta toinen on myös suomalainen), että juuri sopivankokoinen talon oli tulossa vuokrattavaksi juuri samassa kaupungissa, jossa asumme. Taloa ei oltu vielä ilmoitettu mihinkään, joten meillä oli mahdollisuus tiedustella siitä ennen tavallista kilpailua. Erikoista oli se, että kun kysyimme talon osoitetta, oli se sillä kadulla, jossa olimme mieheni Jukan kanssa jtelleet kuusi kuukautta sitten, että täällä olisi ihanaa asua.
En ole ikinä tavannut suojelusenkeliäni, mutta alan uskoa, että sellainen on oikeasti olemassa. Tämä ajatus vahvistui vielä enemmän, kun saimme kuulla, että talon omistaja oli paikallinen seurakunta. Näyttää vähän siltä, että enkelitkin saavat siirron maasta toiseen suojeltavan henkilön kanssa.
Monet ovat sitä mieltä, että marraskuu on masentava ja pimeä kuukausi. Ehkä ajattelin itsekin näin joskus vuosia sitten. Nykyisin kuitenkin odotan innolla tätä marraskuun kolmatta viikkoa. Tuntuu siltä, että kuusi vuotta sitten enkeli ilmestyi kolarin kautta elämääni ja on halunnut muistuttaa olemassa olostaan joka vuosi sen jälkeen.
Juhlan ei aina tarvitse olla ilmapalloja ja samppanjaa. Usein se on yksinkertainen kiitollisuus elämästä, terveydestä, asuinpaikasta, perheestä, ystävistä ja niistä ihmeistä, joihin ei aina löydy edes kunnon selityksiä. Jos ajattelee näin, myös marraskuun pimeydessä on hyvinkin mahdollista löytää aitoja juhlanaiheita.
Jody Merelle
terapeutti