Tasan seitsemän vuosikymmentä sitten sain kuulua niiden onnekkaiden joukkoon, jotka aloittivat Someron Yhteiskoulussa opiskelunsa. Luokallamme oli 36 poikaa, joista en alussa ensimmäistäkään tuntenut. Syksyn edetessä löytyi kuitenkin kaveriksi muutama kaltaiseni ”maalainen”, syrjemmältä kyläkoulusta tullut.
Kun alkujännitys poikien kesken jotenkin helpotti, keksivät tuoda vastaavan tyttöluokan kanssamme joululeikkiharjoituksiin, pari viikkoa ennen yhteistä joulujuhlaa. Molemmat luokat laitettiin jonoihin pituusjärjestyksessä. Siitä pari jokaiselle ja käsi kädessä ympäri salia. Niinpä siten toimittiin myös itse joulujuhlassakin. Odotetuin hetki oli kuitenkin lahjojen jako. Lahjojen hankkiminen toinen toiselle oli arvottu luokkamme oppilaiden kesken niin, ettei kukaan tietäisi keneltä tulisi lahjan saamaan.
Muistan hyvin miten kotonani tehtiin nätti paketti joulupaperista. Äiti oli ostanut ison karamellipussin ja Musta Pekka -kortit. Paketin päälle kirjoitettiin luokkamme isokoisimpiin kuuluvan pojan nimi. Kun paketti juhlassa jaettiin, nosti saaja aikamoisen hupinäytelmän. Heitteli kortteja ympäri lattiaa. Nauroi ja hoki: ”Kuka haluaa, noukkikaa. Oikein mustanpekankortit, hah, hah, haa.” Minä kyllä olisin kovastikin halunnut, vaan en uskaltanut. Elin sillä ikätasolla, että nuo kortit olisi kovastikin kiinnostaneet. Pahalta tuntui.
Jossakin vaiheessa sain oman lahjapakettini. Kun ryhdyin pakettia avaamaan, kerääntyi ympärilleni uteliaita kavereita. Vieläkin muistan ne virnunaamat ympärilläni. Kun sisältö avautui, löytyi kaksi palaa mäntysuopaa? Olipa heillä hauskaa, vaan ei minulla.
Ties miten pitkään olisivat siinä virnuilleet, jos ei heitä olisi vetänyt jo toinenkin hauskuuden kohde. Hiukan se helpotti minua, kun en ollutkaan ainoa hilpeyttä herättävä tapaus. Siinä lähelläni availi hyvä kaverini pakettiaan. Tuli tuttipullo, maitoa puolillaan. Sama nauru ja räkätys.
Saattoipa olla, että näitä hupikohteita oli muitakin, mutta minä muistan nämä kaksi. Ehkä nuo naurajatkin muistavat, vai oliko se heille niin tavanomaista heikompien hyväksikäyttöä. Opettajille ei tällaisesta kuitenkaan kerrottu. Ei silloin kerrottu muustakaan kiusasta. Se piti vaan kärsiä ja niellä.
Kotona äiti kysyi, mitä olin saanut joulupaketissa. ”Sain ison karamellipussin hyviä karkkeja ja söin kavereiden kanssa ne kaikki.” Valehtelin, etten olisi pahoittanut äitini mieltä sen mäntysuovan miettimisellä. Uskoin, että pitkää työpäivää tekevä äiti olisi yhdistänyt sen pienen mökkimme todella hankaliin pyykkimahdollisuuksiin.
En muista jatkuiko tuo lahjakäytäntö seuraavina vuosina. Sen opetuksen pakettihommasta kuitenkin sain, että en omina opettajavuosinani moista tapaa edes ajatellut. Olisihan se ilman tiukkaa kontrollia antanut oivan mahdollisuuden kaikenlaiseen pilailuun heikoimpien kustannuksella. Kokeneena tiedän, että moiset pilailuasiat ja varsinkin itse kohteeksi joutuminen voi säilyä muistossa vuosikymmeniä.
Kaikesta menneestä huolimatta toivotan hyvää joulumieltä silloisen koulumme oppilaille, henkilökunnalle ja erityisesti sille uljaalle poikaluokallemme. Hyvää jouluiloa myös joululeikkidaameillemme, joita silloin vielä kovasti jännitin.
Reijo Siltasaari
1. lk, 1951
