Lapsuudenkotini vinttikamarissa on komero. Sen nimi on pitkäkomero kai siksi, että se on koko talon pituinen, pitkä ja kapea. Ovi on peitetty paksulla ryijyllä, joka pitää huolen, ettei komeron kylmyys karkaa kamarin puolelle. Talvella siellä ei paljon käydä, vain silloin, kun on aika etsiä joulukoristeet.
Ne ovat ihan toisessa päässä komeroa. Hyllyillä siististi. Erilaisissa laatikoissa lukee tarkkaan sisältö: äidin enkelit, Thelma-tädin tontut, keittiön jouluverhot, olkitähdet ja enkelikello. Kannan varoen jokaisen laatikon vinttikamarin puolelle. Siellä on tähän aikaan kovin kylmä. On sytytettävä tuli porinmattiin, etsittävä pitkät villasukat. Vasta sitten alan avata laatikoita. Näitä kaikkia koristeita ei ole vuosiin otettu esille. Vain pieni osa. Nyt on sen aika. Ensimmäinen joulu, kun kukaan muu ei näitä laita paikoilleen. On minun vuoroni.
Viikko sitten etsimme joulua kirkonmäellä. Kivisakastin holviseiniä katsellen lauloimme joululaulun Maa on niin kaunis. Satoja ja taas satoja vuosia nämä kivet ovat kuulleet joulun sanomaa. Oppaan mukaan kuitenkin, joulu ei löydy perinteistä, pitää kulkea seimelle, siellä joulu on.
Öljylyhty heitti varjojaan lumiseen maahan. Kuljimme kiiruhtaen kohti tähteä, seimeä ja Jeesuslasta.
Palasin mielessäni vinttikamariin joulukoristeiden keskelle. Elämäni joulut ovat aina rakentuneet samoista aineksista. Tutut, toisiaan seuraavat jouluperinteet ovat kannatelleet minua joulusta toiseen. Joulusauna, joulukuusi, kolmihaarainen punainen kynttilä ja ikkunalla äidin enkelit. Lasten jouluiloa odottavat vanhukset, jouluevankeliumi ja enkeli taivaan. Keittiössä puuhellan lämpö ja rosolliaineet.
Olen saanut kokea myös sen, että elämä tuo joulunakin eteen sairautta, surua ja äkisti muuttuvia suunnitelmia. Silloin jouluihin kuuluvat ikiaikaiset tavat ovat kantaneet. Kun kaikki tietävät, mitä tapahtuu, joku voi ottaa tekijän paikan. Tähän aikaan on yleensä syöty riisipuuroa, eiköhän sitä syödä nytkin. Yleensä on laulettu lahjoja odotellessa, lauletaan nytkin.
Perinteet kantavat lopulta sinne missä joulun syvin merkitys on. Ei minun lapsuudenkodissani puhuttu Vapahtajan syntymän merkityksestä. Silti tiesin sen pyhyyden ja aistin sen äidin kirjomissa tähdissä, isän sisään kantamassa kuusessa. Omien lasteni kanssa rakensimme aina jouluseimen, kun koti oli puhdas ja valmistelut taukosivat. Lapset asettelivat hahmot paikoilleen, joku sytytti tähden. Siinä perinteessä oli perillepääsyn tuntua.
Alan sulkea pahvilaatikoita. Vuosikymmenien takaisia suklaakonvehtirasioita selityksineen. Tänä jouluna kuuseen ripustetaan ne kaikkein vanhimmat joulukoristeet ja ne, jotka rakastavat kädet vielä viime jouluna itse ripustivat. Tämäkin joulu etenee perinteiden mukaan. Kynttilöitä hautausmaalle on taas yksi enemmän, samoin kynttilänsytyttäjiä.
Joulu on ehdottomasti ja ennen kaikkea Jeesuksen, Vapahtajamme syntymäjuhla. Kuljet sinne sitten millaisin askelin tahansa, mitä kautta tahansa, perinteiden kanssa tai ilman niitä, voit olla varma, että joulun sylissä olet perillä ja turvassa.
Ja jossain syttyy joulun tähti.
Kirsi Härme