Sota-ajan koululainen muistelee

0
Vasemmalla ylhäällä jutun kirjoittaja Lyyli Roos (sittemmin Honkio) isoäitinsä Irene Roosin kanssa kodin edessä Siuntiossa. Vieressä kuva Suitian kartanosta, ja sen alapuolella Roosin kodista kansakouluaikana Siuntiossa. Vasemmalla alhaalla koulu, jossa oli asuntola.

Teksti Lyyli Honkio, kuvat hänen albumistaan

Elettiin pienellä maatilalla Siuntion pitäjässä silloin, kun kävin koulua. Olin siellä isoäitini hoivissa. Isoäitini Irene Roos oli somerolaisen savenvalajan, Kustaa Roosin leski. Hän siirtyi asumaan Somerolta Siuntioon vuonna 1937. Mukanaan hänellä oli noin 14-vuotias tyttärensä, 9:n paikkeilla oleva poikansa sekä samanikäinen tyttären tyttärensä, Lyyli eli minä.

Karjataloustuotteilla siellä elimme.

Siitä kouluajasta minun piti kertoa; se aika sekoittui monestakin syystä. Tietenkin sota vaikutti omalla tavallaan ja se, että paikallinen väestö oli pääosin ruotsinkielistä.

Koulun oppilaat olivat etäältä suomenkielisen koulun sijaintiin verrattuna. Kouluasuntolassa olin minäkin viikot täysihoidossa. Koulun ja kodin väli oli 7 kilometriä. Kouluaikana asuinkin kouluasuntolassa viikot.

Meidän opettaja oli yksin asuva nainen ja luonteeltaan voimakkaasti isänmaallinen. Hän oli informoinut meitä koulutyttöjä liittymään pikkulotiksi, vanhempien suostumuksella kuitenkin.

Siinä oli jotain kummallisen myötävaikutteista ilmapiiriä häneltä minua kohtaan. Ikääntyneenä vasta olen osannut sen ymmärtää. Hän kai arvosti, että olen talollisen lapsia, kun koko koulun muut oppilaat olivat pääosin joidenkin muita ammatteja harrastavien jälkeläisiä.

Yleinen asenne kai oli, että maanviljelijät olisivat olleet isänmaallisia. Se elinkeino ehkä vaikutti opettajan myötämieliseen suhtautumiseen minuun.

Kotiväki kerran kovasti ihmetteli, kun tämä opettaja tuli meille yllättäen vierailulle, sen 7 kilometrin matkan ihan jalan.

Siihen aikaan Siuntion Suitian kartanon ymmärtääkseni omisti kai Sotainvalidien Veljesliitto. Tällainen muistikuva itselläni on.

Pääosin koulun oppilaat olivat näiden aiemmissa sodissa haavoittuneiden jälkeläisiä. Osa oli Siuntion rautatievahdin lapsia.

Olin mukana pikkulotissa, juuri tämän opettajan ehdotuksen mukaisesti; vanhempien suostumus kuului asiaan.

Kun samassa koulussa haettiin myöhemmin uutta keittäjää, niin opettaja pyysi minut keittäjäksi, vaikka olin vain nuori tyttö. Hän ei ottanut ruotsinkielistä eikä suomalaista ollut otettavissa. Hän laittoi minulle makuupaikan koulun keittolaan. Asuin siellä viikot.

Silloin oli sota-aika. Illalla pimeässä ikkunaani koputettiin, olivat tarkastajat liikkeellä. Ne varoittivat, että ikkunastani näkyy valoa, eikä silloin saanut näkyä, ettei vihollinen olisi löytänyt pommituksen kohdetta. Korjasin sitten verhoa.

Tämä opettaja oli yksin asuva. Hän otti usein minusta seuraa, kun iltaisin kävimme Suitian linnassa, jossa pidettiin jotain kerhoja pikkulottien yhteisiä. En enää muista, mitä siellä teimme. Sen muistan, että pikkulottien laulua laulettiin ja se oli tärkeä. ”Minä olen pikkulotta, lotta lapsonen” ja niin edelleen. Saattoi olla juuri tämä sama opettaja meidän pikkulottien vetäjänä/esimiehenä siellä iltaisin.

Pitäisi osata kertoa tästä erikoisesta asiasta vuosiluku, mutta en pysty muistamaan. Tapahtuma oli niin suuri, että koko Etelä-Suomen pikkulotat kokoontuivat Salon Viestin urheilukentälle. Itse olin mukana tässä suuressa ryhmässä.

Sen kyllä muistan, että Siuntion asemalta lähdimme Saloon. Sama kertomani opettaja oli meillä pikkulotilla oppaana.

Siellä Viestin kentällä muodostimme suurella Etelä-Suomen pikkulottajoukolla jonkun sanan, tai ilmaisun, jokaisen seisoessa määrätyssä kohtaa. Mutta sitä sanaa tai ilmaisua en enää muista. Oma muistikuvani on, että tapahtuma olisi ollut ehkä välirauhan aikaan. Se olisi ollut epätodellista sota-aikana.

Silloin sota-aikana, sodan vaarallisimpaan aikaan oli poikkeuksellinen katkokin koulunkäynnissä. Valitettavasti en millään muista vuosilukuja.

Kun on sota-ajan ikävyydet ja todellisuudet lähipiirissä kuullut ja nähnyt, niin osaa kauhulla ajatella, mitä se asia pitää sisällään.

Isoäitini oli Siuntion kirkonkylällä asioilla. Me nuoret leikimme jotain hauskaa keskenämme.

Kotiin tuli naapurin ihminen kertomaan, että talon poika oli kuollut rintamalla; oli vuosi 1941. Menehtyneellä sotapojalla oli vielä pieni vuoden vanha tyttö. Kun tämä talon emäntä (isoäitini) tuli asioiltaan kotiin, kerroimme suru-uutisen hänelle (kuolleen pojan äidille). Kirkonkylällä ollessaan isoäitini oli jo joutunut olemaan kovassa pelossaan jonkun talon kuistilla, kun juuri siihen lähelle oli tullut pommi. Eli samalle päivälle oli monenlaista kauhua ja suru-uutista.

Kerron vielä siitä sotaorvosta, joka oli vuoden vanha isänsä kuollessa rintamalla. Tämän tytön lähipiiri asui Savonlinnan suunnalla, enkä ollut koskaan ollut hänen kanssaan henkilökohtaisesti tekemisissä, mutta 70 vuoden iässä hän alkoi kanssani kirjeenvaihtoon. Sama sotaorpo on ajat sitten kuollut. Minä kirjoittaja muistan vielä nämä asiat ja olen 93-vuotias.

Tämän sotaorvon äiti oli siellä meillä karjatilalla Siuntiossa käydessään ollut viimeisillään raskaana. Vuosikymmeniä jälkeenpäin sanoin tälle sotaorvolle, että olen nähnyt sinut aiemmin vain äitisi vatsassa.

Isoäitini noin 17–18-vuotias tyttö oli kirjeenvaihdossa joillekin sotapojille. Minä kun olin vielä vähän raakile, niin pilkkasin toisen kirjoitustouhua.

Siinä toisaalta ei olisi ollut pilkan aihetta, kun minun tuleva oma mieheni oli samaan aikaan siellä rintamilla. Itselläni ei ollut asiaa sotapojille kirjoittaa, kun en silloin miestäni vielä tuntenutkaan. Mieheni oli itseäni neljä vuotta vanhempi.

Puolustan itseäni sillä että ”tyhmänä on helppo elää”.

Muisteluksen on kirjoittanut somerolainen Lyyli Honkio (o.s. Roos ), joka on syntynyt vuonna 1928. Hänen isoäitinsä oli Irene Roos, savenvalajan leski, joka muutti miehensä kuoltua Siuntioon. Sittemmin Irene Roos palasi vanhuudenpäivikseen Somerolle.

Kirjoittakaa muistojanne talteen

Somerolainen Lyyli Honkio kehottaa muistelemaan menneitä ja jakamaan kokemuksiaan tarinoimalla muiden kanssa. Hänestä sillä tavalla pystyy käsittelemään tunteitaan ja kokeilemaan, onko muilla samanlaisia tuntemuksia ja muistikuvia asioista ja ajanjaksoista.

Honkio patistaa myös tallentamaan kirjoittamalla lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden muistojaan ja erityisiä käänteitä. Silloin jälkipolvillekin jää tietoa, miten ennen on eletty.

Honkion juttuja on ollut lehdissä ja muissa julkaisuissa. Hänestä olisi mukava lukea muidenkin kokemuksia entisistä ajoista. Somero-lehti julkaisee sellaisia tarinoita, jotka ovat tapahtuneet Somerolla tai liittyvät paikkakuntaan.

– Ne olisivat mielenkiintoista luettavaa; sellaista lukemista, jota lehdissä nykyään harvoin näkee. Vanhatkin kaipaavat viihdettä, sanoo ahkera kirjoittaja.

– Kun pää vielä pelaa, niin kannattaa kirjoittaa ylös. Jos muistat, mutta et pysty itse panemaan paperille, pyydä läheisesi kirjoittamaan, opastaa 93-vuotias Honkio.

– Kirjoittamalla elämämme käännekohdista otetaan seuraa toisistamme, kehottaa Lyyli Honkio.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here