Lumisena talvena auraajat ovat kovilla. Työtä riittää, mutta myös arvostelijoita. Miksi tullaan vasta nyt paikalle, miksi tieltä auratut kokkareet jätetään pihojen tukkeeksi ja miksi valli on tuossa eikä tuolla, kysellään.
– Muistakaa, että aura ei pysty syömään lunta. Jonnekin se lumi on aina kasattava, sanoo Mikko Älli, jolle teiden ja pihojen talvihoito on tuttua 30 talvelta.
Mikko Älli muistuttaa, että aina joku saa palvelun ensimmäisenä ja joku viimeisenä. Yksi tekijä ei voi olla monessa paikassa yhtä aikaa aamuseitsemältä.
– Asiat ovat aika hyvin, jos elämän suurin murhe on lumikasa, tuumaa Älli.
Hän antaa ohjeita tiellä liikkujille.
– Arvostakaa menopelin katolla olevaa keltaista vilkkua. Siitä näkee, että auraaja on työssään. Jos on 100 risteystä hoidettavana ja niissä jokaisessa auraaja väistää kahta autoa, niin se pidentää työpäivää useilla tunneilla. Samalla se hidastaa kaluston tuloa seuraavaan kohteeseen. Keltavilkkuisen pelin väistäminen vie autonkuljettajan elämästä viisi sekuntia.
Ennen Somerolla oli tielaitoksen toimipiste, jonka työntekijät huolehtivat valtion teistä. Kaupungilla oli työntekijöitä hoitamaan kaava-alueet. Ohella toimi yrittäjiä, joiden pääasiallinen ansio tuli teiden, katujen, pihojen ja parkkipaikkojen hoidosta. Nyt moni yrittäjä tekee myös muita töitä, jotta pysyy leivän syrjässä kiinni.
– Yrittäjän on mietittävä kustannustehokkuutta. Yhtä ja samaa paikkaa ei ole varaa eikä aikaa nuohota moneen kertaan. Polttoaine maksaa. Omaa jaksamistakin on mietittävä, toteaa Mikko Älli.
Teitä tulee aurata kuin ne olisivat omia
Mikko Älli on aurannut lumia 30 talvena. Pesti alkoi 15-vuotiaana heti kun hän sai traktorikortin.
– Isä ja äiti olivat lomalla Itävallassa, ja minä tuurasin isää, muistelee hän nuoren miehen intoa.
Kun hän oli useamman tunnin lykkinyt lunta teiltä Rankkulan ja Pappilan alueella, ja ollut pariin otteeseen ojassakin, hän ajatteli, etteikö urakka lopu koskaan.
Hommat tuli hoidettua silloin ja useat talvet jälkeenkin päin.
Lukion jälkeen Mikko Älli pääsi merenkulkuoppilaitokseen. Pari päivää ennen koulun alkua, nuorukainen perui menonsa opinahjoon. Vähän päälle parikymppisenä, vuonna 1998 hän marssi pankkiin, otti lainaa ja osti ensimmäisen traktorinsa, Valtran. Se oli hänen työvälineensä, jolla tehdä töitä Markku-isän jalanjäljissä.
– Kerran hairahduin Jontikkaan (John Deereen). Se oli sellainen mäkitutka, joka alkoi hyytyä ennen nyppylää. Nykyään traktorit ovat isoja ja kankeita kaavateiden ja pihojen hoitoon. Ne eivät ole niin nopeita kuin pienet pelit, arvioi Älli.
Kaavateitä hän aurasi vuoteen 2002. Sen jälkeen kaupungin rakennusten pihoja, kuten Kiiruun ja Joensuun koulun.
Enää hänellä ei ole traktoreita. Ne hän myi työntekijälleen 2007. Kuskien pitäminen, toisten työllistäminen jäi.
Tätä nykyä hän putsaa pyöräkoneella yritysten pihoja ja parkkipaikkoja, esimerkiksi S-marketin, ABC:n, K-Raudan ja lämpökeskuksen.
Päivätöikseen hän myy Tikkurilan maaleja kaupoille ja urakoitsijoille. On tehnyt sitä jo seitsemän vuotta. Edustusalue on Espoosta Vaasaan.
Säätietojen tutkailua
Nykyään lämpötila voi vaihdella suurestikin päivän aikana. Lämpötilan sahaaminen plussalta miinukselle ja päinvastoin on haasteellista teiden, pihojen ja parkkipaikkojen kunnossapidolle.
Auraajan tärkeä apuväline on säätiedot. Mikko Älli muistaa ajat, jolloin tietopankkina oli televisiouutisten jälkeen tulleet sääennusteet.
– Katsottiin, että huomenna pitäisi tulla lunta. Ei ollut varmuutta, että mihin aikaan. Nyt puhelimeen on ladattu Forecan appi , josta näkee, missä on saderintamia, mihin ne liikkuvat ja milloin saavuttavat esimerkiksi Someron.
Jos lumisade alkaa kello neljä, niin heti ei sännätä parkkipaikalle auraamaan. Jos on liian aikaisin liikkeellä, niin täytyy käydä sama paikka uudestaan läpi ennen yritysten aukeamista.
– Pitäisi tietää, milloin sade on loppumassa. Säätutkat ovat siinä apuna.
Niitäkin päiviä on, jolloin lunta tulee koko ajan.
– Sitten mennään touhotetaan koko päivä. Myräkässä pyritään pitämään puhtaana rapun edustat, pääkulkuväylät ja lastauslaiturien tienoot, jotta tavara saadaan kulkemaan.
– Olen istunut 35 tuntiakin kopissa (ohjaamossa). Sen jälkeen on ollut kyllä tötteröö. Muistan yhden rupeaman, kun olin auraamassa sunnuntai-illasta torstaihin. Siinä tuli töitä 90 tuntia, muistelee Mikko Älli 1990-lukua.
Työnjälki käyntikorttina
Mikko Ällin mielestä ihmiset ovat tulleet kovin malttamattomiksi, kärsimättömiksi ja kiireisiksi asiaan kuin asiaan. Hän sanoo, että ennen kännykkäaikaa ihmisillä ei ollut näin kova kiire. Silti hommat tulivat hoidettua.
– Ennen vanhaan kun ihminen kaatui, niin hän katsoi ympärilleen, näkikö joku. Nyt pyydetään näkijää todistajaksi.
– Jos auraaja ei saa mitään palautetta, niin tietää, että työ on tehty hyvin. Muistan kun isän kanssa 1990-luvulla hiekoitimme taajamaa puolitoista päivää putkeen. Ei tullut valituksia, ei kai liukastumisiakaan.
Mikko Ällin ohjenuora on ollut, että teitä pitää hoitaa niin kuin ne olisivat omia.
– Työnjälki on yrityksen ja työntekijän käyntikortti. Teiden ja pihojen tulee olla hyväkulkuisia. Tekijöille pitää opettaa, miten tiet aurataan, että näin on.
– Se on ammattiylpeyttä, että tekee työnsä hyvin. Tarkastelee ja opettelee, miten voi aurata nopeammin, paremmin ja helpommin. Kouluttaa itseään.
Lumenauraajan on mietittävä myös tulevaa, esimerkiksi hoidettava pikkuhiljaa kasoja lumenkaatopaikalle.
– Kun hoitaa talvella asiat kunnolla, niin keväällä on vähemmän loskaa ja vettä tiellä.