Punahilkka-tarina meni jotenkin näin. Ilkeä susi tapasi metsässä viehättävän Punahilkan, joka kertoi olevansa menossa viemään ruokakorin koronakaranteenissa olevalle mummolleen. Susi kipaisi edeltä ja kieroili itsensä sisälle mökkiin käyttäen hyväkseen isoäidin heikentyneitä aisteja. Suden nälkä oli valtava ja hampaat huonot, ja se hotkaisi mummon kokonaisena purematta. Nälkää jäi silti yhden punahilkallisen verran.
Aisteiltaan ja älyltään terävä ja vikkeläkinttuinen Punahilkka-tyttönen ei kuitenkaan mennyt lankaan, vaan pakeni isoäidiksi naamioitunutta sutta, jonka oma spurtti jäi lähtötelineisiin vatsan pullottaessa isoäitiaterian jäljiltä. Sitä närästi ja pierettikin.
Punahilkka kohtasi metsässä jalon metsämiehen, joka tuli ja kolkkasi hukan. Metsämies avasi veitsellään suden vatsan vapauttaen isoäidin ja kuusi kiliä eräästä toisesta sadusta, ja kaikki pärskähtelivät ja sylkivät suustaan susihukan happoisia mahanesteitä. Metsämies täytti suden vatsan kivillä ja heitti kalmon lampeen. Jalo metsämies oli tietoinen, että tuohon aikaan suden kaataminen ei edellyttänyt vahinkoperusteista tai kannanhoidollista Suomen riistakeskuksen poikkeuslupaa eli ihan laillisesti se meni.
Punahilkka-stoori ei tainnut ihan noin mennä ja lopussa kirjoitin omiani silmäiltyäni susikeskustelua sosiaalisesta mediasta. Siellä susi herättää turhankin vahvoja tunteita puolesta ja varsinkin vastaan.
Susikeskustelussa ja keskustelussa Venäjän aggressiivisesta käyttäytymisestä Ukrainan rajalla on jotain samaa. Keskusteluissa Venäjä on Euroopan ilkeä susi, eikä tällä sudella juurikaan puolestapuhujia ole. Ukrainan tilanteessa diplomatian keinot taisivat loppua viimeistään, kun pikkuinen Suomi nöyryytti suurta Venäjää olympialaisten jääkiekkofinaalissa. Tarve voimannäyttöön asein sai puhtia.
Jo viikkoja asiantuntijat toisensa perään ovat pohdiskelleet, nielaiseeko Venäjä Ukrainan kokonaan vai osittain ja milloin, ja onko Yhdysvallat se jalo metsämies ja kuinka Suomen sotatilanteessa käy. Innokkaimmat ovat vaatineet Suomen Nato-hakemuksen tekemistä välittömästi. Minä Paasikiven-Kekkosen linjaan ja puolueettomuuteen vannovana jääränä en Nato-joukkoja maahamme kaipaa.
Nykyisin paljon parjattu suomettuminenkaan ei minua hävetä, vaan lähinnä huvittaa. Menihän Neuvostoliiton kanssa veljeily monella tavalla överiksi, mikä sotki myös maan sisäpolitiikkaa, mutta olivathan ajat tuolloin toiset. Yksi kummitädeistäni kaipasi koko loppuikänsä talvisodassa kaatunutta sulhastaan ja mummoni jatkosodassa kaatunutta poikaansa, isäni veljeä.
Näin lapsuuteni kylänraitilla käsipuolia sotainvalideja ja näin, kuinka jotkut veteraanit humaltuivat kyläkioskin penkillä ja palasivat traumoihinsa. Sota oli 70-luvun Suomessa vielä konkreettisesti näkösällä, eikä sitä kaivattu.
Edelleen on Suomen itäraja samassa paikassa ja itänaapuri myös. Naapurisopu ja puolueettomuus on edelleenkin tavoittelemisen arvoista, vaikkakaan ei sellaisena kuin Neuvostoliiton aikana vallinnut ”puolueettomuus”.
Punahilkkasadun opetus oikeasti on, ettei lapsen pidä jäädä juttusille tuntemattoman aikuisen kanssa. Tuskinpa hukka perii, vaikka sen Natonkin kanssa jättää jaarittelut vähemmälle.
Timo Klemelä
jäärä