Olipa kerran ystävä, kultainen ja karvainen. Sillä oli neljä jalkaa, ruskeat nappisilmät ja hieno puuhkahäntä. Nimensä oli Pimu.
Oli päätetty, tai ehkä minä olin päättänyt, että meille tulee koira, kun oma koti löytyy. Ja sehän löytyi. Nuoren parin pesänrakennusvietti kävi kuumana. Syksyllä 2008 tehtiin kaupat ja muutaman kuukauden nikkaroimisien jälkeen oli muutto. Muuttokuormassa tuli myös kaksi kollikissaa.
Tämä kultainen neito, sydänkäpyseni, kotiutui meille tammikuussa 2009. Siitä sitä lähdettiin, oli oma tupa ja lupa, sekä muutama karvatassu.
Tämän neidin kanssa kasvettiin, kumpikin tahoillaan, ja koin kuinka luja side karvaiseen ystävääni olikaan tullut. Eripuraa toki saatiin aikaiseksi, mutta mikä se sellainen ystävyys olisi, jos ei koskaan olisi mielipide-eroja. Pimu oli sitä mieltä, että naapuriin voi luikkia salaa, ja oikein tupaan asti, kun kerran ovikin oli auki. Minä olin eri mieltä.
Kaikesta huolimatta ystävyysmatkamme oli täynnä huippuhetkiä. Ensimmäisen kerran, kun jouduimme tilanteeseen, jossa tämän rakkaan ystävän henki olikin todellisen hiuskarvan varassa, nämäkin hetket saivat uuden merkityksen.
Pimu oli aina tavatessamme onnessaan, oli se sitten kauppareissun, työpäivän tai kahden viikon ulkomaanmatkan jälkeen. Onnea täynnä, kuonosta hännänpäähän ja joka kerta. Hän ei milloinkaan ollut sitä mieltä, että sää olisi ollut huono lenkkeilyyn. Vaikka taivaalta olisi satanut pikkuisia akkoja, lähti vesilätäkköjä rakastava noutaja ilman houkutteluja matkaan mukaan. Hän oli perheen kasvaessa uskollinen lastenvaunujen vahti, ja nautti olostaan, vaikka karvoissa kiinni oli väillä useampikin tahmakäsi. Hän oli läsnä silloinkin, kun itkeä porasin metsässä, kun mummo rakas taivasmatkalle lähti.
Hän oli kerrassaan ihana!
Parikin lääkärireissua tehtiin, jossa ”liippasi hieman turhan läheltä”, kunnes tuli se viimeinen tuomio. Ei auttanut itku, ei kerta kaikkiaan mikään. Lisäaikaakin saatiin, siitä nautittiin ja se käytettiin hyvin, mutta sitten oli pakko tehdä ratkaisu, joka raastoi sisuksia myöden. Siihen päättyi ainutlaatuinen matka. Kaikki hassut kommellukset, ilon ja onnen hetket, ja myös ne jolloin vannoin tekeväni koirastani rukkaset, olivat enää vain muisto.
Onnekashan tietysti olin, kun tässä surullisessa alkutalvessa minulla oli läsnä perhe, mutta myös joukko ihania, ei niin karvaisia ystäviä. Ne ovat juurikin niitä tyyppejä, jotka jaksavat kuunnella tunti tolkulla sitä, kun koitat saada sydämesi paloja paikoilleen, tuuppivat hienovaraisesti eteenpäin, ja ymmärtävät milloin pitää vähän halatakin.
Ja näiden vähemmän karvaisten ystävien ansiosta tunnen olevani vähintäänkin lottovoittaja. Joukkoon mahtuu liuta ihmisiä, joiden kanssa se sävel vain on lähtenyt lennokkaasti laukalle ja hauskaa on ollut. Ja ystävyyden huippuhetkiä sitäkin enemmän.
On opeteltu laskettelemaan puistossa, jossa ei oikeastaan ollut edes mäkeä, oli vain kaksi tyttöä suurella innolla. Narun toisessa päässä oli viimeisen päälle suksissa, peleissä ja rensseleissä oleva laskettelun suurpujottelija, tai ainakin näin isosti uskottiin. Toisessa päässä hänen uskollinen opettajansa, itse mäkikotkien guru. Ei tullut vuosisadan tyylipisteitä, mutta yritystä senkin edestä.
On oltu myös tilanteissa, jossa huikeat neuvottelutaitomme, ihan someron kielellä, on ollut pääroolissa, kun on itseään kapakkaan yrittänyt puhua. Samalla retkellä tuli todistettua, että kun ostat ylihintaisen sateenvarjon, taivaalta ei tämän jälkeen sada ainakaan vettä, mutta jotain muuta kylläkin. Siinä oli vitsit vähissä, yhdellä jos toisellakin.
Vuotena eräänä on oltu myös muilla mailla, josta kotiinpaluu oli kerran varsinainen seikkailu. Meistä riippumattomista syistä, lentokoneen sijasta kulkuvälineeksi valikoituikin juna. Ja tässä ei nyt ollut kyseessä ihan se perinteinen Pendolino Turusta Helsinkiin. Huumorintajua kyseltiin tässäkin savotassa.
Nyt kun pandemia on ravistellut maailmaa, ovat ystävät löytäneet tavan, jolla tämäkin murhe oli kevyempi kantaa. Se vaatii rynnäkönomaisia toimia, suojavarusteilla tietenkin.
Joskus näihin tähtihetkiin liittyy oleellisena osana hiihtimet ja helmetti, joskus kukkamaljakko, takki ja salasuunnitelma.
Joskus on päästy osallisiksi myös muuan yritysvierailuihin, ja silloin on naurua saattanut pidättää jopa Maavirran taksi.
Korkeampia Voimiakin on todella tarvittu, kun on lasta maailmaan synnytetty ja ihan vain arkea talsittu.
Kilometrin mittaisia puheluita puhuttu, kun on ruodittu parisuhteiden solmukohtia suunnassa sekä toisessa, ja apuun rynnätty kun on ystävän siipi maata viistänyt.
Tavattoman paljon ikimuistoisia hetkiä, hyviä ja eripuraisiakin. Kaikesta huolimatta, oli sitä karvainen tai vähemmän karvainen kaveri, niin kunhan soundi on oikea, lystiä on varmasti. Ja takataskussa asioita, joita sitten kiikkustuolissa on hyvä muistella.
Heidi Mäkinen
yrittäjä