Me suuren ikäluokan ihmiset olemme saaneet oikein ulkomaankielisen nimen boomer. Onhan se hienompi kuin kalkkis, jäärä tai vanhankapsu. Nykyisin tykätään vähän joka asia ja tavara vääntää vieraalle kielelle, että kuulostaisi hienommalta. Sanovat, ettei Helsingissä pärjää enää pelkällä suomen kielellä, ei ainakaan Someron murteella.
Eipä silti, huonosti siellä on aina maaseudunkin kieliä ymmärretty. Muistuu mieleeni, kun 1970-luvun alussa kävimme ostamassa isän kanssa puimurin varaosia Tikkurilasta. Matkalla poikkesimme kioskiin ja isä pyysi möllipussin. Myyjälikka katseli meitä silmät pyöreinä kuin sonni uutta porttia, eikä tehnyt elettäkään antaakseen karamellipussia.
Enää ei uskalla isojen kaupunkien kahviloihin mennä. Tarjolla on lattea, cappuccinoa ja espressoa vegaanipiirakan kera. Kahvila Rosésta kun pyytää korvapuustin, niin tietää mitä saa. Turvallisinta on pysyä kotona ja ihmetellä maailman menoa television välityksellä.
Vaikka sama juttu se on televisio-ohjelmien suhteen. On Masked Singeriä, Love Islandia ja Game of Gamesia. Hienoista nimistä huolimatta ei paljon naurata. Samat naamat hilluvat ohjelmasta toiseen. Eniten ärsyttää turhanpäiväinen tekopirteys ja riehuminen. Lastenlapset niistä tykkää, joten ehkä tulevina vuosina alkaa minuakin naurattaa.
Varsinkin stand up -ohjelmat ovat käsittämättömiä. Joku höpöttää yleisön edessä puuta heinää ja yleisö hihkuu ja kiljuu riemusta. Oma naama on kuin myyrän syöneellä.
Nämä nykyajan älytelevisiot ovat siinä mielessä kiusallisia, että ne aavistavat, koska aikoo vaihtaa kanavaa. Jos ykköseltä tai kakkoselta siirtyy mihin tahansa 20 mainoskanavaan, niin 95-prosenttisella varmuudella se osuu aina mainoskatkon aikaan. Sitten saa odottaa kymmenen minuuttia ohjelman alkamista tai jatkumista. Yleensä se jatkuu ohjelmalla Maailman karmeimmat aviomiehet, 300-kiloinen teini tai Tohtori jalkapaiseen -jakso kohta poksautetaan.
Ennen vanhaan televisiossa esiinnyttiin siisteissä kamppeissa kravatti kaulassa ja ehjissä housuissa. On toki hyvä, että tavat vapautuvat, mutta joskus epäilee ulkoasun perusteella, että studioon on päässyt haastateltavaksi vahingossa joku asunnoton kulkuri Pasilan takapihalta. Totuus paljastuu, kun kuvan alle tulee nimi ja titteli; yliopiston dosentti, professori tai vanhempi tutkija. Vanhaan aikaan kouluja käyneen tunsi siitä, että hänellä oli ylioppilaslakki päässä heinäpellollakin, mutta nyt herran tuntee siitä, että sillä on kummitossut jalassa ja virttynyt pipo tai lätsä päässä. Eniten ihmetyttää naisväki hienoissa juhlamekoissaan, kun jalassa on suuret monot.
Vielä viime vuosituhannella oli televisiossa selvät säännöt mistä sai puhua ja mistä ei. Kekkosesta ja yya-sopimuksesta oli puhuttava kieli keskellä suuta, mutta pakanoista ja saamelaisista sai vapaasti puhua. N-sanaakin sai käyttää, eikä siinä tavallinen kansa ymmärtänyt mitään pahaa olevan. Sen sijaan v-sanan käyttö oli ehdottomasti kielletty, ja jos joku sen sanoi, niin televisio piippasi lujaa. Nyt on ihan päinvastoin. Kirotaan ja melskataan minkä sielu sietää, mutta varjelkoon, jos joku vilauttaa Mustan Pekan kortin tai kaipaa Benny Hill show’ta. Heti on hirmuinen someraivo netissä.
Televisio-ohjelmilla on aina pyritty vaikuttamaan katsojien mielipiteisiin. On sitten kysymyksessä YYA-sopimus, Eu-jäsenyys, euron käyttöönotto, sote-uudistus, Me Too -kampanja, Nato-optio, ilmastonmuutos tai koronapandemia. Asiantuntijat ja poliitikot saarnaavat viikosta toiseen, miten pitää ajatella ja toimia. Siinä heikompiluonteiset boomerit joutuvat ahdistuksen ja syyllisyyden valtaan. Häpeillen ottavat kaupan hyllyltä punaista lehmän maitoa kaurajuoman vierestä ja vanhalla diesel-pakulla uskaltautuvat liikenteeseen vain yömyöhään metsäteillä.
Manu Kärki