Kun Putinista tuli ensimmäisen kerran Venäjän presidentti olin teini-ikäinen nuori. Presidenttikautensa puolivälissä aloitin journalismin opinnot Helsingissä. Kävimme opintomatkalla Pietarissa tutustumassa sikäläiseen radioasemaan ja medioihin. Radiojournalismin opettajamme oli opiskellut Pietarin teatterikoulussa. Hän vei joka vuosi uuden vuosikurssin oppilaat vanhaan opiskelukaupunkiinsa ”kulttuurimatkalle”.
Olin tietenkin järkyttynyt reissusta. Lähinnä siksi, että näin ehkä ensimmäistä kertaa niin suuria luokkaeroja rinta rinnan. Tunsin myös oloni turvattomaksi. Eräänä iltana ajoimme taksilla ravintolasta kotiin viiden tytön porukassa. Kuski ei päästänyt etupenkillä istuvaa kaveriamme ulos autosta ennen kuin maksoimme lisää rahaa. Lopulta seisoimme hotellin edustalla ja yritimme lohduttaa itkevää ystäväämme, joka oli hetken luullut joutuvansa kidnapatuksi.
Kotimatkalla pysähdys Viipurissa oli ahdistava. Annoin eväsappelsiinini kerjääville lapsille. Olin kovin nuori ja kovin kokematon.
Kotona Suomessa luin toimittaja Anna Politkovskajan kirjat Putinin Venäjä ja Toinen Tsehtsenian sota. Politkovskaja oli tuolloin vielä hengissä. Seuraavana vuonna hänet salamurhattiin. Aloin suoranaisesti vihaamaan Putinia, eikä tuo tunne ole tähän päivään mennessä hälventynyt. Syitä ei tässä varmastikaan tarvitse luetella tai perustella.
Kirjoitin tuolloin 17 vuotta sitten Pietarin reissuni jälkeen kolumnin Somero-lehteen, jossa kerroin mielipiteeni naapurin diktaattorista. Seuraavana viikonloppuna Someron Seurahuoneella tanssin diskossa kavereideni kanssa, kun eräs venäläinen nainen tuli yllättäen ja kaatoi siiderituopillisen päälleni. En saanut humalaisesta puheesta aivan selvää, mutta daami oli ilmeisen tuohtunut siitä, että olin hänen mielestään mustamaalannut kirjoituksessani Venäjää maana.
Paljon en silloin tiennyt, mitä voisi vielä tapahtua tässä maailmassa tuon hullun sotarikollisen Putinin toimesta, mutta ymmärsin kyllä jo tuolloin nuorena toimittajanalkuna, että Venäjän kansa ei ole sama kuin johtajansa. Hyvän päärynäsiiderin tuhlaaminen meikäläisen päänahkaan ei siis ollut tuolloin kovinkaan aiheellista, eikä se ole sitä nytkään. Mutta aiheellista on edelleen olla erittäin huolissaan, varuillaan ja tietoinen.
Juuri nyt olen kauhuissani. Ukraina ja koko Eurooppa ovat sodassa. On vaikeaa ja mahdotonta edes muodostaa sanoiksi tai lauseiksi sitä, millaisia tuntemuksia ja ajatuksia se saa aikaan.
Itken aamuisin kuunnellessani uutisia televisiosta ja yritän selittää kaurapuuroa syövälle lapselle, että äiti on surullinen uutisten vuoksi. Ja siksi, että en haluaisi hänen joutuvan kasvamaan tällaiseen maailmaan.
Kaiken keskellä on kuitenkin pakko ajatella, että pahaa vastaan voi taistella ja omalla kohdalla sen voi tehdä tekemällä jotakin hyvää niiden vuoksi, jotka nyt apua tarvitsevat.
Putinin Venäjä on yhä olemassa. Kukaan ei ole vielä uskaltanut räjäyttää tuota harhaista vanhaa miestä kuuta kiertävälle radalle, mutta se on varmaa, että hän ei jää historiankirjoihin sellaisena presidenttinä, jona itse itsensä näkee. Putin on kaikin tavoin epäonnistunut mies.
Kira Kauppi
toimittaja, yrittäjä