Katselen pikkutyttöä, joka tanssii lattialla. Hiuksissaan parivuotiaalla on tiara ja pari pompulaa, jotka vein hänelle tuliaisina. Napero nauttii, kun häntä seuraa, kannustaa, menee leikkiin mukaan.
Pyöriminen kiihtyy niin kovaksi, että lasta alkaa huipata, ja tulee kuuma uudessa keltaisessa toppaliivissä. Hän riisuu liivin, mutta yhtäkkiä haluaakin pukea sen uudestaan päälleen. Käden laittaminen kainaloaukkoon ei onnistu. Apua hän ei ota vastaan, kun on Minä itse -vaihe päällä.
Laulaa lurautan kappaletta, jonka tahdissa hän on pyörähdellyt. Tyttö pysähtyy ja alkaa kuunnella, mitä täti-ihminen suustaan päästää. Hän tulee pöydän viereen, ottaa kädestäni kiinni ja silittää kämmenselkääni pulleroisilla kätösellään. Sydänalassa läikähtää.
Niin helppoa lapsen on osoittaa kiintymystä, hellyyttä ja sitä, että olet hänelle tärkeä. Tai sitten musikaalisena lapsosena hän yrittää käden painalluksella hiljentää minut, etten nolaisi itseäni.
Muistan, millaista oli isän sylissä. Tuttu tupakan tuoksu; sätkä saattoi palaa suupielessä, ja samalla hän haastoi muiden kanssa ja minä olin käsivarrella. Siinä oli hyvä olla.
Tai millaista oli seistä jäähallin pihalla isän vieressä, kun hän jutteli erätauolla miesjoukossa. Olimme liki. Turvallista ja mielenkiintoista kuunnella, kun köriläät pelasivat jälkipeliä.
Istun äidin pyöräntarakalla ja pidän vyötäisistä kiinni. Ei mitään vaaraa, vaikka rekkoja viilettää ohitsemme kakkostiellä. Äiti tuoksuu joltain kukalta, olisikohan kielo; ei yhtään navetalta, jossa on juuri ennen lähtöä lypsänyt lehmät. Hän polkee, ja muistuttaa minua jalkojen pitämisestä harallaan, etteivät koivet jää pinnojen väliin.
Olemme menossa hammaslääkäriin, ei siis minnekään kovin mukavaan paikkaan. Ajattelen, että kestän koettelemuksen, kun tiedän sen jälkeen olevan luvassa kivaa. Äiti vie minut tapansa mukaan Leimun Mantan baariin. Saan siellä päärynälimua ja kermamunkin hammaslääkärikäynnin jälkeen. Siellä istumme hiljaa lähekkäin. Äiti juo kahvia ja minä imen pillillä limua.
Maataan Rapen kanssa kylki kyljessä pirtin sivustavedettävässä. Äiti ja isä ovat jossain. Ukkostaa. Jyrisee, koira ulisee ja tulee likemmäs minua. Jyrähtää ja taivaasta ryöpsähtää alas vettä kaatamalla. Päässä surisee ja rupeaa nukuttamaan, niin Rappeakin. Meitä pelotti kumpaakin, mutta vieretysten pelko hälveni.
Tädin mies on kuollut. Välttelen tädin kohtaamista, soittamistakin hänelle. En löydä sanoja. Minulle, tuolloin vähän päälle parikymppiselle lause Otan osaa tuntuu teennäiseltä. Sitten täti on yllättäen edessäni. Halaan. Ei tarvittukaan sanoja, mennä vaan luokse.
Isä on saanut sairauskohtauksen. Sairaalassa katselemme vierestä, miten miehen ote hiipuu. ”Nyt omaiset pois,” päättää lääkäri. Me odotamme, milloin tulevat kertomaan, että isä on poissa. ”Tilanne on saatu hallintaan. Hänet viedään Hämeenlinnaan sairaalaan.”
Kun palaan kotiin siskoni kanssa, esikoinen serkkupoikiensa kera kuuntelee hiljaa selostustamme, mitä papalle on tapahtunut. Istumme vaiti. Poikani tulee viereeni, laittaa kätensä olkapäälleni ja painaa poskensa siihen. ”Taivaasta tuli suojelusenkeli. Pappa on turvassa”, tietää alta kymmenvuotias.
Nuorimmaiseni on lähdössä kouluun. Takki ja lippalakki on jo puettu, ja reppu selässä. Hän sujauttaa vielä tarralenkkarit jalkoihinsa. Sitten hän huikkaa: ”Äitiiii!” Hän aukaisee sylin ja minä omani. Halaamme. Olemme hetken paikoillaan ja sanon: ”Hyvää koulupäivää!” Pieni poika juoksee tiehaaraan odottamaan kaveriaan Kallea.
Ihminen kaipaa toisen kosketusta, iholämpöä. Oloa liki, kylki kyljessä, sylissä, halaten, silittäen, kättä puristaen. Olemista ihan vaan vaiti.
Annetaan ihmisten tulla lähelle. Ei torjuta toista. Annetaan turvaa. Lohdutetaan, ollaan tukena toisillemme.
Merja Ryhtä
toimittaja