Meidän vanhin koiramme Veikka nukkui pois. Kun viikko sitten laskimme Veikan tuhkauurnan kotipihan jäiseen maahan, muistelin 13 vuotta kestänyttä yhteistä taivaltamme.
Kutsuimme Kaitsun kanssa Veikkaa nauravaksi setterik-semme. Valokuvaan mielelläni koiriani ja Veikalla oli yleensä tosi iloinen ilme kuvissa.
Veikka saapui meille 8-viikkoisena Forssasta. Kasvattaja Marita Peuhkuri (nykyisin Antila) ei jäänyt vain pennun myyneeksi ihmiseksi. Hän eli mukana koiran kasvussa, halusi nähdä sen kehityksen, opasti ja neuvoi meitä.
Hänelle myös kerroimme ensimmäisenä Veikan poismenosta. ”Veikalla oli paras mahdollinen koti teidän luonanne. Kiitos teille molemmille. Lämmin halaus ja voimia jaksaa nämä kaikin tavoin raskaat ajat”, hän lohdutti surussamme.
Pennun myötä tuli yllätys. Sen äiti Christa asui Somerolla. Ja meiltä oli omistajiensa luo vain noin 10 minuutin matka. Kun he ottivat itselleen myös Veikan siskon Iriksen, ystävystyimme Sanna Kavénin kanssa nopeasti. Pentumme saivat leikkiä keskenään ja Veikka pääsi samalla katsomaan myös äitiään.
Sanna ja Marita houkuttelivat minut mukaan koiranäyttelymaailmaan. He trimmasivat Veikan turkin ja neuvoivat käytännön asioissa. Kyseessä oli minulle jokseenkin tuntematon harrastus.
Näyttelyissä vierähti joskus koko päivä aamusta iltaan. Marita hommasi Veikalle ammattitaitoisia esittäjiä ja niin tuli elämääni lisää uusia tuttavuuksia. Esimerkiksi Irina Linjala-Hyökin tai Mikko Ylitalon istuttiin ja juteltiin joskus pitkiäkin aikoja messuhallien lattioilla tai nurmikentillä istuskellen.
Näyttely näyttelyltä tutustuin yhä uusiin setteriharrastajiin. Liityin myös setteriyhdistykseen. Ja niin minusta tuli valtakunnallisen Setterit ja Pointterit -lehden päätoimittaja. Neljä kertaa vuodessa ilmestynyt lehti oli minulle todella rakas. Jouduin kuitenkin muutaman vuoden päästä luopumaan pestistäni, kun Somero-lehden päätoimittajuuden myötä työtaakka kävi mahdottomaksi.
Lehdenteon myötä tutustuin kuitenkin taas uusiin ja uusiin yhdistysaktiiveihin sekä lehden tilaajiin.
Varsinkin sosiaalisen median kautta yhteydenpito on ollut helppoa, mutta on yhdistyksen väki tullut Somerollekin pariin otteeseen näyttelyitä pitämään. Yhdessä vedimme Kaitsun kanssa koirille nakinsyöntikisaa.
Kun Veikan sisko Iris alkoi odottaa pentuja, setteriharrastajien piirini laajeni entisestään. Iiris astutettiin Vihdissä asustelevan Tarmon kanssa, mutta se matkasi Viroon synnyttämään. Virolainen kasvattaja Eva-Liisa Salin halusi saada näitä hienoja suomalaisia settereitä omaankin maahansa.
Niinhän siinä kävi, että Eva-Liisa sai tuoda Iriksen mukana myös yhden pennuistakin Suomeen, meille. Niin saapui Veikan siskonpoika Seiska perheeseemme.
Koska halusin kuvia pennusta myös ihan pienenä, enkä itse pystynyt lähtemään Viroon, kasvattajan hyvä ystävä, koiravalokuvaukseen erikoistunut Jane Faizullin otti niitä ja lähetteli minulle. Tästä kasvoi suhde, jossa yhä katselemme toistemme kuvia ja välillä myös keskustelemme niistä.
Meillä on ollut tapana käydä katsomassa pentua kasvattajan luona ennen ostopäätöstä. Nyt se ei työkiireiden vuoksi ollut mahdollista. Mutta koiranäyttelyssä olin ystävystynyt myös pentujen isän Tarmon omistajaan Henna Tuurnaan, joka ilmoittikin yllättäen, että hän lähtee puolestamme Viroon. Ja kesken Pia ja Matti Nykäsen hääkakun leikkuun sain tekstiviestin Virosta: ”Ihana pentu, ellette te sitä ota, niin minä otan.” Ja hymiöt perään.
Veikka nukkui rauhallisesti syliini eläinlääkäriasema Somervetissä. Kaitsu piti sitä tassusta kiinni. Saimme olla sen kanssa niin kauan kuin oli tarpeen ja lopulta jättää hyvästit.
Kaunis setterimme oli tuonut elämäämme rakkautta, iloa ja valoa sekä todella paljon uusia kokemuksia ja monia ihmisiä sekä tietenkin myös koiria.
Sosiaalisessa mediassa Veikan kuolemasta kertovaan postaukseemme reagoi surumielisinä reilusti yli 600 ihmistä ja osanottonsa meille lähetti noin 300 ihmistä.
Vaikka itselleni kyyneleet yhä pyrkivät silmiin Veikkaa ajatellessani, se jää mieleeni ikuisesti lentämällä viilettävänä nauravana setterinä.
Sari Merilä
päätoimittaja
