Leikistojan tila Uudessakaskistossa oli pitkään lypsykarjatila. 1910-luvulta lähtien, kaikkiaan neljän sukupolven ajan. Katkeamatta yli 100 vuotta.
Janne Soini alkoi isännöidä tilaa vuonna 1990, jolloin lypsäviä oli 18. Eikä ollut ajatusta, että olisi ruvennut jatkamaan ilman lypsykarjaa.
Päinvastoin, piti kehittää tilaa, lisättiin vauhtia. Ajanhammas oli ajanut vanhasta, matalasta navetasta ohi.
Uusi navetta valmistui kahta vuotta myöhemmin, 1992. Oli valoa ja raikasta sisäilmaa, asian- ja ajanmukaiset rehuvarastot, nuorkarjalle hyvät tilat ynnä muut tekijät kohdallaan. Lypsykarjan määräksi muodostui 26.
Sillä välin, lypsykarjatilan arkityön jatkuessa, oli käyty vuosi vuodelta runsaammin keskustelua maatalouden toimintaedellytyksistä Suomessa.
Hieman tuotiin esille huoltovarmuuden merkitystä, mutta se puoli keskustelusta nousi toden teolla vasta Ukrainan sodan alettua. Se loi vakavaa keskustelua, tuoden mukaan uusia ryhmiä ja äänenpainoja myös maatalouden ulkopuolelta.
Enää ei ole selvää, riittääkö ruoka Suomessa tai muuallakaan. Saako ruokaa edes rahalla, jos sitä ei ole olemassa. Viime vuosi oli Suomessa heikkosatoinen. Nyt maksavat lannoitteet ja kaikki tuotantopanokset, jos niitä toivon mukaan saadaan.
Tuotannon aikana Soinilla tuli useammankin kertaa pohdittua, millaisista lähtökohdista tilanpitoa jatketaan. Laajennuskin oli ikään kuin pöydällä asti.
– Nyt jälkikäteen voi sanoa, että onneksi ei tullut laajennettua.
– Tiedän heitäkin, jotka tekivät kanssani samaan aikaan uuden navetan. Osa oli jo laajentanut omaansa pariin kertaan, ja tehneet uudestaan isomman navetan – tehneet ikään kuin kolme laajennusta samassa ajassa, Janne Soini kuvaa maatilojen kasvuvauhtia Suomessa.
Sitä kehitystä voi kutsua myös termillä kilpavarustelu. Joka tapauksessa ainakin pelottomuutta se vaatii.
Lehmät lähtivät 2019.
Merkittävimmät syyt luopumiseen ovat lueteltavissa kolmessa avainkohdassa.
– Kannattavuus oli ensimmäinen tekijä. Sen jälkeen toisena varmaan työmäärä/ikä. Tietysti mukana se, että kukaan ei varmasti meillä jatka karjanpitoa, Soini nimeää taustoja.
Janne Soini myöntää viimeksi mainitun tarkoittavan sitä, että lopettamispäätös oli ikään kuin helppo tehdä.
Nurmiviljelykoneista pystyi luopumaan – niistä, mitkä vielä soveltuivat jatkoon. Pääosin markkinat löytyivät Keski- ja Pohjois-Suomesta, sillä kokomuutokset karjapuolella ovat olleet isoja.
Ratkaisun tehdessään kolme vuotta sitten Soini oli 54-vuotias. Tilan jatkamisen pääperiaatteet alkoivat myös olla nipussa.
– Ajatus oli, että peltoviljelyssä tulen jatkamaan edelleen luomussa.
– Toiselta puolin minulla oli jo 2018 loppuvuodesta asti vanhempi ajokone. Myös kuski oli muutaman kuukauden. Syksyllä, kun olin laittanut lehmät pois, rupesin itse ajamaan.
Ajokoneen hän hankki, mielessään karjanpidon jälkeinen urakointi. Päätös lehmistä luopumisesta oli tehty.
–Harjoittelien ensin vähän aikaa omissa metsissä. Ja harjoitteluahan se oli ensin myös muualla, kun työkokemusta ei vielä paljoa ollut.
Moton eli harvesterin – eli hakkuukoneen – Janne Soini oli hankkinut jo 2013. Sen kanssakin hän harvensi metsiään, ja hankki niistä hakepuuta rakennusten lämmittämiseen.
Moton kanssa hän ei vielä urakoinut tilan ulkopuolella, vasta ajokoneella.
– Ajattelin moton olevan sen verran iäkäs, ettei se olisi sopiva urakointihommiin. Aikakaan ei olisi riittänyt – keskipäivä lypsyjen välissä on lyhyt.
Ensimmäinen ajokone oli vuosimallia 2016, kolme vuotta vanha ja noin 6 000 tuntia ajettu. Sillä hän ajoi 5 000 tuntia. Alkoi olla vaihdon aika.
– Se oli samaa merkkiä kuin tämä nykyinenkin. Uusi on Rottne F10D, kun vanha oli Rottne F10B.
Vuosimallin uudistamisessa muuttui muutakin.
– Kuskin kannalta varmasti suurin muutos on hytin jousitus, joka vanhasta puuttui.
– Uudessa on myös 40 senttiä pidempi kuormatila, jolloin kyytiin mahtuu vähän pidempää puuta sekä tehokkaampi nosturi. Käytännön kannalta kaikki ovat merkittäviä eroavaisuuksia.
Varsinkin hytin jousitusta saa kehuja.
– Kun ikää tulee lisää, se rytkytys ei enää ole hyväksi.
Mikään ratkaisuissa ei ole kaduttanut jälkikäteen.
– Niin kuin olen pyrkinyt sanomaan, minulla ei ollut mitään lehmien pitoa eikä lehmiä vastaan. Siinä kokoluokassa – missä se meilläkin oli, ei siitä jäänyt kuin työn ilo – ja lanta. Se syö mielekkyyttä, jos tuntuu ettei saa palkkaansa.
Muun perheen puolesta asia oli ollut täysin selvä. Puoliso Tarja Soini on käynyt koko ajan töissä tilan ulkopuolella.
Poika Eetu oli viime vuosikymmenellä Somero-lehden lukijoille tuttu uintituloksistaan. Nyt hän on väitöskirjatutkijana Helsingissä, valmistuttuaan alunperin psykologiksi. Tytär Emilia lukee puheterapeutiksi.
Vuodenkierrossa metsätöitä on riittänyt jokaiselle kesälle. Työmaista noin 70 prosenttia on ollut nyt Someron alueella.
Metsäkoneyrittäjiä täällä on yllättävänkin monta. Toistakymmentä, arvioi Soini.
Työtä pitää puskea yksin.
– Valitettavasti taksat ovat sellaisia.
– Kokonaistyöpäivän pituus on sama kuin oli navetassa. Se on erona, että täältä sentään pystyn olemaan pois, tarvittaessa vaikka koko päivän. Viikonloppuna pystyy olemaan pois, vaikka aika paljon tulee 7-päiväisiäkin viikkoja.
On henkinen tuki, ettei ihan joka päivä ole pakko mennä koneen päälle. Navetassa jonkun on hoidettava eläimet joka päivä.
– Jossain vaiheessa alkaa huomata, etteivät työt lopu, vaikka kuinka niitä tekisi.
Vapaa-ajanharrastuksena on Veikkojen Äijäjumppa.
– Oinasjärven koululle pitää torstaisin päästä. Kati Fonsell-Laurila on hyvä vetäjä ryhmälle. Sen ajan järjestää itselleen, että sinne kerkiää. Sille on aina koittanut raivata tilaa.