Olen joutunut pandemian kyykyttämänä löytämään muita keinoja elättää itseni kuin musiikki. Yksi on pakettiauton ratissa ruoka-ostosten toimittajana. Tänään kerronkin eräästä lauantaivuorosta.
Oli aamu, jolloin heräsin lohduttomaan näkyyn. Yöllä oli satanut karmivan paljon lunta. Tiesin, ettei meidän varikkoa ja lähiympäristöä oltu aurattu vielä näin aikaisin.
Meillä on työautoina helposti lumeen juuttuvia takavetoisia Sprintereitä ja etuvetoisia Pösöjä, jotka kaikessa ranskalaisuudessaan ovat kuitenkin Sprintereihin nähden parempia irtoamaan lumesta.
Onnekseni minun oli määrä käyttää Pösöä. Epäonnekseni kaikki Pösöt sijaitsivat pienen pihamme perällä Sprintereiden takana. Minun tehtävä oli siis siirtää kolme Sprinteriä Pösöjen tieltä pois. Helpommin sanottu kuin tehty.
Saavuttuani hallille huomasin, että onnekseni en ollut siellä yksin. Näin kollegani Sprinterin ratissa auton ollessa poikittain tallimme edessä olevalla tiellä. Takarenkaat sutivat ja loska lensi. Auto oli jumissa.
Autoin häntä kömpelösti työntäen ja saimme ensimmäisen Sprinterin pois tieltä. Kaksi jäljellä.
Ahneina kaiffareina hyppäsimme kumpikin omien Sprintereidemme rattiin ja lähdimme sokeasti peruuttamaan. Tämä kohtaus oli kuin Pat & Matista. Kaksi hömelöä pakitti itsetuhoisesti loskaan.
Kollegani pakitti sentään tien yli vastakkaisen hallin pihalle jääden vasta siellä hankeen. Minä kuitenkin jäin vuorostani tielle jumiin. Olin häpeästä punainen.
Tilanne oli toivoton. Olimme tässä vaiheessa olleet 40 minuuttia veksailemassa autoja, rutkasti myöhässä lastausajoistamme.
Olin varma, ettemme pääsisi ollenkaan lähtemään ruuan jakoon. Tällaisissa hetkissä leffoissa apu olisi saapunut juuri oikealla hetkellä. Tällä kertaa niin kävi oikeastikin.
Pyryttävän lumen seasta kuului auran kohinaa ja auton murinaa. Komean kokoinen avolavallinen ”amerikanrauta”, keulaan liitetyn auran kera, lähestyi meitä. ”Oh, mikä pelastava enkeli! Mikä voisi mennä pieleen?”, mietin. Vastaus vaani nurkan takana.
Luoksemme tulleen aura-auton parrakas mies kysyi: ”Eikö auto etene kumpaankaan suuntaan?” Olin vastaamassa, kunnes kollegani iski väliin. ”No, miltä näyttää?”, hän tiuskaisi.
Aika pysähtyi. Tajusin heti, että nyt taisi tapahtua jotakin, joka pilaisi kaiken. Pysähtyneen ajan keskellä katselin vuoronperään auramiestä ja kollegaani.
Aika pysähtyi juuri otollisesti ennen kuin kollegani kommentti ehti muuttaa partamiehen ilmettä. Tiesin, että kun aika taas lähtee käyntiin, ensimmäisen sekunnin aikana alkaa tapahtua, ja paljon.
Aivan kuin minulla olisi ollut kaukosäädin kädelläni. Olin painanut pausea, enkä halunnut painaa playta. Valitettavasti vastaavanlainen kaukosäädin löytyy vain Adam Sandlerin Klik! -elokuvasta. Tosielämä ei pauseta.
Aika käynnistyi ja heti ensimmäisellä sekunnilla kuuluivat sanat: ”Mitä v*#a!? Mä vaan yritän auttaa ja te vi#!)#:lette mulle?” Partamies huusi pää punaisena.
Kollegani vastasi ”Hanki silmät!” Kaksi punapäistä miestä sarjatulitti solvauksia. Ristitulessa tajusin, että nyt oli voitava mennä voina väliin.
”Hei, älä välitä tuosta, otetaan apu ilomielin vastaan!”, koetin rauhoitella. Se ei auttanut. Jos tästä hetkestä olisi tehty maalaus, se olisi ollut nimeltään ”loskassa taistelevat metsot”.
Oli hurjaa huomata, ettei mitään ollut tehtävissä, kun kaksi karjua ryhtyy taistoon. En syytä heitä. Itse menetän malttini usein ja siitä on vaikea pakittaa.
Oloni oli pöllämystynyt. En usko, että hirveän monet kollegani lailla haistattelisivat suojelusenkelille.
Onneksi partamiehen määränpäänä oli jatkaa tietä pitkin tallimme ohitse. Hän pujotteli aurallaan jumiutuneiden Sprinteidemme välistä, sammalla auraten tiluksia juuri tarpeeksi, että saimme autot irti.
Kävi tuuri ja pääsimme matkaan tunnin myöhässä.
Jännää, kuinka yksi väärän sävyinen kommentti voi muuttaa tilanteen täysin päinvastaiseen suuntaan.
Vaikkei elämässä ole vielä keksitty aikaa pysäyttävää kaukosäädintä, on meissä itsessämme vastaavanlainen kapine, jolla voimme valita sanamme. Tämän tarinan kauhistamana valitkaamme sanat viisaasti!
Henrik Illikainen
muusikko