Ny kun olen seurannut noita Ukrainan ihmisten, varsinkin lasten kärsimyksiä, tulee lapsuuden aika elävästi mieleen. Olin vähän alle kuusivuotias poika kun meille tuli lähtökäsky jättää koti. Vaikka olin nuori, niin kyllä sen ymmärtää. Vanhemmat oli totisia, monen silmissä oli kyyneleitä.
Näin lähdettiin kävellen tien varteen, johon oli matkaa noin 700 metriä. Meidän perheen omaisuus oli laukussa ja kasseissa tavaraa. Sai olla määräyksen mukaan noin 20 kiloa perhettä kohti. Siihen sisältyi 4 päivän muona.
Lähtö oli joulukuun 1. päivä vuonna 1939 illansuussa. Linja-auto odotti jo Kurjenmäellä, johon nousimme. Auto vei meidät Ristseppälän rautatieasemalle.
Siellä nyt pimeällä katselimme rajalle päin. Taivaanranta näytti punaiselta. Kylät paloivat.
Junan piti lähteä illalla, mutta se lähti 2. päivä joulukuuta. Meidät ohjattiin härkävaunuun ehkä niin paljon, että mahtui lattialle istumaan. Kellä oli laukku tai kassi, oli niiden päällä parempi istua.
Meidän perheeseen kuului 4 lasta, nuorin 1,5 vuotta vanha, äiti ja mummu. Silloin oli aika pakkasia. Ei siellä vaunussa ollut kauhean kylmää, ihmiset lämmitti, vaikkei mitään lämmitystä ollut.
Mutta vaunun liukuovi jäätyi, sitä ei saanut auki. Onneksi vaunussa oli pieni luukku, jonka sai auki. Vaunussa oli ämpäri, johon sai tehdä tarpeensa ja sen sai heittää luukusta ulos. Olen monesti miettinyt, kyllä moni nuori nainen pidätteli kauan ennen ämpärille menoa, mutta pakkohan se oli.
Kukaan vaunussa ei tiennyt, mihin meitä viedään. Sitten vaunu oli seisonut jonkin aikaa, hakattiin ovi auki, sanottiin ollaan Mellilässä. Päästiin vaunusta pois. Mummo siitä noustessa putosi vaunun ja laiturin väliin. Onneksi ei käynyt pahemmin.
Sieltä meidät kuljetettiin Koski Tl Nuortentuvalle. Oli 5. päivä joulukuuta. Kosken isännät hakivat evakkoperheet taloihin. Meidänkin perhe päästi Patakoskelle yhteen huoneeseen, jossa oli myös muita perheitä yhteensä 18 henkeä.
Tässä vähän muistoja. 82 vuotta sitten muistaa ihmeen hyvin, vaikka olin nuori.
Raimo Hallikainen