Minut oli kutsuttu puhumaan Varsinais-Suomen eläkeläisille Teeriharjulle. Tilaisuuden järjesti Someron eläkeläiset. Tulin sanoneeksi, että minun ikäluokkani noin 80-vuotiaiden odotettavissa oleva elinikä on tilastonikkareiden laskelmien mukaan kahdeksan vuotta.
Joku tuli kysäisseeksi, mitä aion tehdä niiden kahdeksan vuoden aikana. Hyvä kysymys. Harva meistä on suunnitellut eläkeläisen elämäänsä kovinkaan tarkasti eteenpäin.
Vastasin, että koetan edistää maailmanrauhaa ja ympäristön tilaa. Kummassakin on juuri nyt paljon tekemistä.
Miten sitten tulevat vuodet voisin käyttää? Varma vastaus on: ainakin kirjoittamalla. Minulle kirjoittaminen on aina merkinnyt, että olen elossa.
Sain äskettäin valmiiksi isäni elämänkerran. Somerolainen postitustoimisto teki siitä kirjan. Sen selvittäminen avasi monia aiemmin tuntemattomia polkuja. Hän oli kuvataitelija ja upseeri. Sotakokemuksistaan hän ei puhunut koskaan. Sen sijaan niistä kertoo muutama hänen rintamalla maalaamansa akvarelli. Siksi olikin jännittävää piirtää hänen sotatiensä talvisodasta aselepoon. Kun tieto aselevosta tuli, hän oli pataljoonan komentajana kovien taisteluiden Äyräpäässä. Niiden taukoamisen jälkeinen hiljaisuus sattui korviin.
Jatkosodan aikana hän oli lomalla vain kerran, Somerolla Liisa-siskonsa luona. Täällä olin myös minä äitini kanssa sotaa paossa Turusta. Puolentoista vuoden ero puolisosta ja lapsesta oli varmasti vaikeaa. Nykyisen sukupolven ajattelussa kenties mahdotonta.
Omaa elämänkertaani olen kirjoittanut yli 300 sivua, eikä se ole vielä läheskään valmiina. Sen kokoaminen on palauttanut monia muistoja mieleen. Somerolla on siinäkin jo varhain osuutensa. Alle kouluikäisenä tulirokkoisena minua vietiin ambulanssilla Svenssonin talolta kulkutautisairaalaan Helsinkiin.
Uuden Suomen päätoimittajana ja Teollisuuden Keskusliiton toimitusjohtajana minulla ja meillä on ollut oikeus kokea ainutlaatuisia tapahtumia työurani aikana. Mieliinpainuvimpiin kuuluu Gorbatshovin tapaaminen. Hänen rohkea illallispuheensa enteili uuden ajan alkua Neuvostoliitossa, muurin murtumista, Saksojen yhdistymistä ja vapauksia kansalaisille. Yhtä vahvasti muistoissamme on harmaa virkamies Pietarista. Hän istui puhumattomana illallisilla vaimoni vieressä. Valokuvasta huomasimme jälkikäteen, että hän oli Putin, silloisen Pietarin kuvernöörin avustaja. Hänen tarjoamansa mahtipontinen illallinen Kremlissä jäi mieleen. Älyllisesti unohtumattoman vaikutuksen teki Kissinger, jonka kutsuin Suomeen puhumaan 1981.
Koronan aikana olen lisäksi kirjoittanut 120 blogia elämästämme pandemian ehdoilla. Ystävämme ovat jakaneet kokemuksemme Somerolta nyt jo yli kahden vuoden ajalta. Somero on meille ollut rauhan tyyssija tämän taudin aikana. Koskaan emme ole odottaneet kevään valoa yhtä kiihkeästi kuin nyt, toivoen sen nujertavan koronan ja lopettavan sodan Ukrainassa.
Mitä muuta me eläkeläiset toivomme, paitsi terveyttä. Aiomme tehdä uudestaan nuoruutemme seikkailumatkat Normandiaan, Bretagneen, Välimerelle, Italiaan. Silloin ei yövytty hotelleissa vaan teltassa. Eurooppa oli täynnä hyviä leirintäalueita. Lasten ehdoilla matkattiin, toinen halusi pysähtyä jokainen leikkipuiston kohdalla ja toinen etsi oppaasta mahdollisuutta ratsastamiseen. Lasten ja lastenlasten kasvu, elämä ja kokemukset ovat tällaisen eläkeläisen suurimpia riemun aiheita. Rakentamista ja korjaamistakin olisi vielä paljon. Ja lastenlapsia pitää opettaa tekemään oikea saunavihta ja ampumaan itsetehdyllä jousipyssyllä.
Kymmenen vuotta sitten olin puhumassa samassa tilaisuudessa. Siitä ajasta yli 65-vuotiaiden ”vanhusten” määrä on kasvanut 260 000 henkilöllä. Meitä on nyt 1 250 000.
En tunnusta olevani vanhus ja vierastan koko sanaa. Ennen vanhuutta useimmilla meistä on terve ikääntyminen. 65-vuotta täyttäneet voivat odottaa elävänsä vielä runsaat 18 vuotta, monet pitempäänkin. Vanhuus-sana pitäisikin säästää 75-80-vuotiaille.
Luin, että ihmisen eliniän fyysinen maksimi olisi noin 125 vuotta. Sitä tuskin haluaisin kokea.
Johannes Koroma
pääkonsuli