Suuremman valta ja pienemmän pakko

0

Inhimillisen kärsimyksen määrä Ukrainassa on mittaamaton. Venäjän yksipuolisesti julistama vihamielinen hyökkäyssota pieneen ja ystävälliseen naapurimaahan herättää myötätuntoa ja syvää veljeyden tunnetta sitkeää ukrainalaista kansaa kohtaan.

Syntynyt konflikti Ukrainassa vertautuu Suomen lähihistoriaan. Talvisodan päättymisestä kului 13. maaliskuuta 82 vuotta. Rauha oli helpotus, mutta sen ehdot olivat järkytys.

Suomi joutui luovuttamaan kahdeksan prosenttia maa-alueistaan Neuvostoliitolle. Luovutetuilta alueilta joutui evakkoon 400 000 kansalaista.

Heidän joukossaan isäni, joka kotoaan Heinjoen Kääntymältä lähtiessään oli 7-vuotias. Uusi koti oli valmistunut 10 vuotta sitten. Ennen heitä Kääntymällä oli asunut seitsemän sukupolvea Kaipaisia, ainakin vuodesta 1699 alkaen.

Välirauhan koittaessa palattiin takaisin Karjalaan, rakentamaan poltetun tilalle jälleen uutta kotia. Mutta tuli vielä toinenkin lähtö, minkä jälkeen jälleen vain muutaman vuoden kuluttua rakennettiin kolmatta kotia Somerolle.

Tätini, 92, kirjoitti 2013 tekemänsä muisteluteoksen omistuskirjoitukseen ” Lapsuuden polut ovat ruohottuneet, mutta muistot elävät.”

Talvisodan ihme kesti 105 päivää. Ukrainan sota on kestänyt tänään 26 päivää. Suomea huomattavasti väkirikkaammasta Ukrainasta on paennut yli kolme miljoonaa ihmistä pakoon sodan julmuutta. Monella on vastassa uusi maa – uusi kieli, tavat ja kulttuuri.

Maailmankulku toistuu. Ukrainalaiset joutuvat miettimään samaa kuin karjalaiset. Mitä ottaa mukaan, kun mielessä on pelko siitä, että ei ehkä enää koskaan pääse palaamaan kotiin.

On nähty jo, etteivät venäläiset ole muulle maailmalle työnnetyn ”totuuden” kaltaisia taistelijoita. He ovat tehneet sodan alusta asti ratkaisevia virheitä. Liikkeellä on valtavasti kuvia ja videoita venäläisestä sotakalustosta ja panssareista, jotka on hylätty.

Taistelumoraali ei toimi, eikä logistiikka tai laitteet. Takana on perivenäläinen korruptio. Armeijan kehitykseen suunnatuista rahoista suuri osa on ”ohjautunut” raharikkaiden oligarkkien taskuihin.

Kun sen sijaan ukrainalaisten suhtautuminen on ollut antaumuksellista ja uhrautuvaa. He joutuvat nöyrinä kestämään.

Venäjä pommittaa siviilikohteita, koteja, kouluja, sairaaloita – jopa synnytyssairaaloita pommitetaan. Tuhansia naisia ja lapsia kuolee tai loukkaantuu. Venäjän tekemien sotarikosten määrä on kauhistuttava.

Rautaesirippu on jälleen repäisty Venäjän kansan ylle. Kansa ei tiedä totuutta (venäj. Pravda ), vaan vajoaa yhä suurempaan kurjuuteen sotakiihkossaan elävän hirmuvaltiaan alaisuudessa. Sikäläisen uutisoinnin varassa Venäjän toimet kuulostavat järkeviltä. Kautta historian Venäjällä on kulkenut eri ”totuus”.

Jo yli 60 prosenttia suomalaisista kannattaa Suomen liittymistä Natoon. Maanpuolustustahto voimistuu. Nyt kasvatetaan vähintään yhteistyötä Yhdysvaltojen ja Ruotsin kanssa puolustuksen vahvistamiseksi.

Venäjällä on lännen suunnassa kolme rajanaapuria, jotka eivät ole Natossa. Ne ovat Ukraina, Valko-Venäjä ja Suomi. Joudumme katsomaan, mikä tulee olemaan Suomen asema uudessa maailmanhistoriassa. Olisiko ratkaisu pitänyt tehdä jo 1990-luvulla?

Sauli Kaipainen
toimittaja