Meidän perheen arjessa kuullaan usein seuraavia kysymyksiä ja lausahduksia: Miksi Rene pääsee taas kaverille, Mila kiusaa, miksi Kusti on saanut kahvilassa jäätelöä, Kusti löi, miksi Perttu saa katsoa kymppiuutiset…
Variaatioita näistä on paljon ja äänenpainot vaihtelevia. Vanhemmuuden yksi suurimmista haasteista onkin tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus lasten välillä.
Monet kerrat on suurisilmäiselle muruselle yritetty selvittää, miksi Renellä on jo hieman isomman pojan oikeuksia. Toisinaan todistetaan riitaa, jossa isoveli on aikansa ärsyttänyt sanallisesti pikkuveljeä sillä seurauksella, että tältä palaa pinna ja silmissä leiskuu. Lopputuloksen tietävät kaikki.
Riidoista huolimatta sisarusparvi on onnekas, kun pääsee harjoittelemaan näitä elämän suurimpia taitoja yhdessä, miten kohdella toista, mikä on reilua ja mikä epäoikeudenmukaista.
Omasta lapsuudestani muistan myös yhdenkin kerran, kun vanhin veljeni päätti leikin, että jokainen on vuorollaan kuningas, ja kaksi muuta ovat palvelijoita. Juuri niin, arvatenkin marssijärjestys oli selvä. Vanhin isoveli oli tietenkin ensimmäisenä kuninkaan roolissa. Kuningas se siinä pimutti Nintendoa, minä juotin lasista maitoa ja toinen veljeni syötti pullaa. Seuraavana päivänä leikki oli jo vaihtunut. Sinne jäi muiden kuninkaan vuorot. No, myönnettäköön, on sitä saatettu joskus tehdä myös liittouma jos toinenkin isoveljeä vastaan.
Kun epäoikeudenmukaisuus näyttäytyy kodin ulkopuolella, haastetta selittää sitä omalle koltiaiselle on enemmän. Kaikilla ei ole samat säännöt. Se ei aina meinaa mennä omaankaan jakeluun, kavereita kun pitäisi kohdellaan reilusti. Haaste voisi olla helpompi selättää, jos maailma toimisi niin, että kun itse olet reilu toiselle, niin sinulle ollaan reiluja. Mutta eihän tämä niin suju, nallekarkit eivät mene tasan vaikka kuinka yrittäisi. Omalla toiminnalla kun ei aina ole merkitystä näissä tilanteissa.
Lasten kohdalla, kun kaikki on vielä kovin keskeneräistä tunnetaidoissa, kompurointi on sallittua sekä anteeksianto tärkeässä roolissa. Hyviä oppiläksyjä molemmille osapuolille, joita ilman kasvu on mahdotonta.
En tiedä, onko näissä taidoissa kuinka suuri merkitys ihmisen luonteella, kasvatuksella vai millä. Aika näyttää, mitä omista pumpuleista kasvaa, kun rinnalla kulkee leijonaemo, jolle epäoikeudenmukaisuus on myrkkyä. Minulle isäni on ollut reiluuden perikuva. Meillä on pidetty kiinni siitä, että jokainen sai istua etupenkillä saman mittaisen matkan ja karkkirahaa annettiin saman verran.
Yhtenä vuonna joulupaketissa oli kuitenkin tehty hienoinen virhearviointi, jako kun oli 2 poikaa ja 1 tyttö. Tytöt ei ehkä pidä traktoreista, ei ainakaan tämä (tuolloin) punatukkainen tyttö. Mutta jälkikäteen ajateltuna, tasapuolisia oltiin tässäkin.
Vuosia sitten, kun opiskelin ammattikoulussa kampaajaksi ja samalla hoipuin aikuisuuden kynnyksellä, kotini roolimallit vahvistuivat ja konkretisoituivat tavalla joka on jäänyt ikuisesti mieleeni. Ensin suunnattomana ärtymyksenä, nyt myöhemmin kiitollisuutena.
Koulu alkoi Salossa kello 8. Kello soi ennen kuutta, lilat luomeen, vahat tukkaan, vaatteet niskaan ja pysäkille bussia odottamaan. Salossa bussi oli kelistä riippuen välillä aikataulussa, välillä askel oli melkoisen rivakka, että tunnille ehdittiin ajoissa.
Luokassamme oli henkilö joka asui melko lähellä koulua, ja siitä huolimatta tämä daami tuli päivittäin kouluun myöhässä. Kolme vuotta. Kyllä repi hermoa. Oli hetkiä, kun tunnilla ei aloitettu käymään asioita läpi, ennen kuin kyseinen henkilö oli saapunut. Ei auttanut, koulua oli käytävä, oma tontti oli pidettävä kunnossa, otti asiat siellä päähän tai ei.
Usein koulupäivien jälkeen menin töihin. Kotoa oli muutettu pois, mikä tarkoitti sitä että vanhempien lompakolla notkuminen oli ohi. Red Headissa ehti tekemään yhden asiakkaan, ennen kuin hyppäsi uimavalvojan vaatteisiin. Sieltä kotiin, kun kello usein lähenteli puoli kymppiä. Vilkaisu kouluhommiin, suihkut ja suukot Mäkiselle, unta palloon ja aamulla sama ralli alusta.
Viimeisenä opiskeluvuotenani sain maksettavakseni verottajan määräämät mätkyt. Samaan aikaan toisaalla toinen sai messevät veronpalautukset, tekemättä ainuttakaan kouluhommaa, saati töitä. Ja taas repi hermoa. Itse yrittää päästä elämässä eteenpäin ja toinen käyttää hyväksi yhteiskunnan järjestelmää. Niin, no, mitäpä näistä.
Olisihan sitä itsekin voinut heittää hanskat tiskiin ja lähteä kulkemaan erilaista polkua. Tärkeämpänä pidin kuitenkin tuijottaa omaan päämäärääni, vaikka mielessäni välillä lentelikin isommat aakkoset. Tämä polku vei hetkeen, joka lukeutuu elämän huippuihin; valmistuin erinomaisin arvosanoin, usean stipendin kera unelma-ammattiini. Ai että, mutta tuntuu edelleenkin superhyvältä!
Nyt yrittäjätaivaltani on takana pian 14 vuotta. Edellä mainitut edesottamukset tässä kokonaiskuvassa eivät saa enää tunteita samanlaiseen kuohuun, mutta edelleenkin pidän niitä tärkeimpinä kasvunpaikkoina elämässäni. Toki isoveljen koulinnat ne vasta opettavaisia olivatkin.
Monella alkaa olla viimeiset rutistukset hyppysissä koulujen suhteen, erilaisia polkuja on tarjolla. Kannattaa muistaa, että vaikka nallekarkit eivät aina tuntuisi menevän tasan, niin se pienempikin määrä maistuu erityisen hyvältä, kun oikein makustelee. Ja siihen makuun on aika kiva palata vuosienkin päästä.
Heidi Mäkinen
yrittäjä