Meneekö aina niin sanotusti putkeen tai edes vähintään suurimmassa osassa päätöksiä? Aika moni asia päätetään puolestamme, meiltä kysymättä. Päätöksiä tekevät usein samat henkilöt, päättävät elimet. Päättävät oman elämän kokemuksensa ja kulloinkin voimassa olevan käsityksensä mukaan. Mutta unohtuuko päätöksen kohde, ihminen jonka puolesta päätetään?
Niin sanottujen avuttomien puolesta päätöksiä tekevät muun muassa vanhusneuvostot ja lapsiasiamiehet ynnä muut instanssit. Kysytäänkö lapsilta joiden asioista päätetään, tai vanhuksilta? Ja jos kysytään niin keneltä kysytään ja mitä? Ja kuka on vanhus jolla on omakohtaista kokemusta vanhana elämisen vaikeuksista? Onko yksi pirteä reipas hyvin omin voimin ja avuin selviytyvä monta vuotta elänyt ihminen se joka pystyy puhumaan kaikkien puolesta? Muut päättäjäthän ovat työikäisiä, elämässään menestyneitä.
Ihminen pystyy moneen ja paljoon, mutta vaikeaa on ymmärtää elämää jota ei ole elänyt, olosuhteita joissa ei ole ollut ja voiman tai voimattomuuden vaiheita joita ei ole vielä kokenut.
Päätökset tehdään kuitenkin usein hyvävoimaisten, aktiivisten menestyjien toimesta. Heihin katsotaan kuin Ukko ylijumalaan, kaikki tietävään. Jos pysähdyt miettimään, tilanne on aika outo. Se on kuin joku muu ostaisi rahoillasi sinulle auton mitään kysymättä. Tai vaikka kanootin, kun tietää sinun joskus kävelleen järven rannassa. Et toki käyttäisi sitä kanoottia.
Niin sinun rahoillasi, veroja sinäkin maksat ja olet paljon maksanut elämäsi varrella.
Kun sitten siirryt eläkkeelle laajasti osaavana ja ymmärtävänä, teräväpäisenä ammattilaisena, niin muutut yhteiskunnassa näkymättömäksi yhdessä päivässä. Kuitenkin voit olla 90-vuotiaana päästäsi terävä kuin partaveitsi, mutta jos tarvitset vaippoja, sinua kohdellaan kuin porsasta karsinassa. Vaikka sinulla olisi paljon sanottavaa hyvästä huolenpidosta, ei sitä kuunnella. Hoidetaan niin kuin on vuosikymmenet tehty, sovitulla tavalla. Joku sopi puolestasi, ja niillä mennään, kuten muotisanonta on.
No, jos eläkkeellä työnnät itseäsi jatkuvasti esille, on sinulla hyvä mahdollisuus tulla kuulluksi, mutta miten ne 2000 muuta, tulevatko he kuulluksi, suurin osa ei?
Miksi me toimimme näin, miksi ihminen on usein sivuosassa omassa elämässään?
Päättäjät ovat hyviä, tekevät parhaansa, mutta eivät tiedä ja osaa kaikkea. Ei ihmistä voi tuomita, jos hän tekee parhaansa. Jos hän yrittää ottaa selvää, niin hyvä. Mutta aika ja kiinnostus ei riitä kaikkeen.
Miten pitäisi hoitaa vanhusten kuuleminen? Auttaisiko näyttötyön tekijä, joka kiertäisi erilaisten vanhusten luona osallistumalla heidän arkeensa? En usko pelkän haastattelun riittävän. Miksi? Vanhukset esiintyvät tyytyväisinä. Eivät halua olla vaivaksi. He ovat oppineet yhteiskunnan läksyn. Pitää pärjätä omillaan niin kauan kun lusikka nousee suuhun asti. Mielellään sen jälkeenkin.
Pyydän kaiken ikäisiä ajattelemaan omaa vanhenemistaan ja kysyvän itseltään:
Haluanko olla näkymätön toisten mielipiteiden mukaan hoivattava?
Vai haluanko tulla kuulluksi omissa asioissani?
Ja voimmeko tehdä asialle jotain?
Lähes Tosikko