Zachris Topelius luonnehtii Maamme-kirjassa (1875, suom. Paavo Cajander ) hämäläisiä seuraavasti: ”Hämäläinen on myöskin hiljaisempi ja vakavamielisempi kuin karjalainen, pitkälle ajatteleva ja itsepintainen, hidas vihastumaan ja hidas suomaan anteeksi. Hänen uppiniskaisessa luonteessaan on paljon uskollisuutta, paljon auttavaisuutta ja paljon kärsivällisyyttä. Hän ottaa hyvän ja pahan vastaan samalla järkähtämättömällä tyyneydellä.”
Itärajalla syntyneenä ja varttuneena ensikosketukseni hämäläisyyteen tapahtui kansakoulunopettajieni kautta, jotka molemmat olivat hämäläisiä, toinen heistä Pielisen balladi -klassikon kirjoittaja Kaisu Pato-Oja, syntyisin Hämeenkyröstä, F.E. Sillanpään maisemista. Hän kertoi nähneensä Taatan tamperelaisessa apteekissa ollessaan lapsi.
Kansakouluaikanani tutustuin myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan, jossa, kuten on sanottu, Väinö Linna tekee aatteiden miehistä ja naisista naurettavia väriin katsomatta. Linnalla onkin mainio luonnehdinta ”huumori, tuo kaikkien aatteiden pahin vihollinen”, ja sitä hän toteuttaa kautta trilogian.
Pentinkulmalle puuhataan työväenyhdistystä, ja Linna kirjoittaa: ”Kätevänä miehenä Otto oli saanut tehdäkseen lipputangon. Halme tekisi itse lipun. Kun Akseli eräänä iltana meni Kivivuoreen, veisteli Otto tankoa parhaillaan: `Teen tässä aatteelle vartta. Pian painetaan, pojaat, sortajaa vastaan Halmeen Emman punasen alushameen perässä.´ Akseli, joka oli tosikko, suhtautui vähän epäillen tähän kivivuorelaiseen sosialismiin.” Väinö Linnan synnyinpitäjässä Urjalassa, jossa teosta luettiin ja luetaan ehkä vieläkin kuin pitäjänhistoriaa, eräs nainen oli parkaissut: ”Mistä se Linna mun alushameeni värin tietää!”
Urjalalaisessa Pekka Remeksen toimittamassa Kaskun hampaat – kokoelmassa (1992) on hämäläinen lempikaskuni: ”Urjalan asemalle meni oikopolku Heikkilän lehmälaitumen läpi. Joku kesävieras kysyi isännältä, että ehtiikö neljän junalle, jos oikaisee laitumen läpi. – Kerkiit oikein ja kerkiit kolmen junallekin, jos meirän sonni sattuu huomaan sun.” Käydessäni urjalalaisessa kahvilassa kuulin kahden aikamiespojan juttelun: ”Oli mulla kissakin mut se kuoli.” ”Jaa. Mikäs sille tuli?” ”En mää tiedä kun se ei osannu puhua.”
2000–2001 olin Väinö Linnan seuran töissä kokoamassa seuran arkistoa ja haastattelemassa sen jäseniä. Sain käskyn: ”Mene Haritun koululle ja jää bussista pois rauhoitetun männyn luona.” Matka taittui eikä minulla ollut aavistustakaan, mistä tunnistaa rauhoitettu mänty. Äkkiä bussi pysähtyi. Aikaa kului eikä kukaan sanonut mitään. Lopulta kaikki bussissa olijat alkoivat tuijottaa minua. Mitään ei tapahtunut, kunnes kuski avasi suunsa ja loihe lausumaan synkeällä äänellä: ”Tässä on rauhoitettu mänty.” Asia tuli selväksi, ja haastattelukin tuli tehtyä.
Kirjoittajaprofiililleni hämäläinen niukkuus on tehnyt hyvää: olen oppinut tiivistämään ja pelkistämään. Hiljaisuutta ja vakavuutta en sen sijaan ole oppinut.
Eija Komu
filosofian tohtori, kirjallisuudentutkija ja kriitikko