Lapsuuteni kodissa ei paljonkaan puhuttu sodasta. Isäni oli molemmat sodat viimeisen päälle palvellut rivimies rintamalla. Ei paljon puhuttu, jos ei kysyttykään. Olin nelivuotias isän palatessa sodasta. Mitäpä sellainen kysymään. Isän vaitonaisuus vain jatkui myöhemminkin.
Muistan kotikylässäni Rautelassa niitäkin miehiä, jotka kyllä puhuivat kysymättäkin, kyllästymiseen asti. Puhuivat varsinkin muutaman kupillisen jälkeen. Puhuivat ja elivät yhä uudelleen niitä järkyttäneitä tapahtumia ja vuosia. Sota oli jättänyt jälkensä. Puhumattomatkaan eivät päässeet irti muistoistaan. Yrittivät vaikenemalla unohtaa kaikki ne raskaat kokemukset, joita he kuitenkin joutuivat kantamaan sisällään. Isäni kuului jälkimmäisiin.
Kun vuonna 1961 kotiuduin vänrikkinä armeijasta, oli ilmapiiri monessa työläiskodissa sellainen, ettei sitä heti tohtinut osallistua mihinkään reserviläistoimintaan. Ei tohtinut myöhemminkään, vaikka jokaisella paikkakunnalla sinne muuttanutta uutta kansakoulunopettajaa aina pyydettiinkin.
Muutettuani perheeni kanssa Lohjalle, ajauduin samalla jo Urjalassa alkaneeseen kunnallispolitiikkaan. Monet vuodet vuoroin valtuuston, vuoroin hallituksen puheenjohtajana toivat mukanaan lukuisia edustustehtäviä, puheita ja tervehdyskäyntejä. Ne tehtävät toivat läheisiksi myös sotiemme veteraanit, joita uusi aika oli oppinut arvostamaan heidän ansaitsemallaan tavalla.
Eri aikakausien suhtautumista veteraaneihin kuvaa keskustelu lohjalaisen Veikko Kallion kanssa. Olin puhujana Lohjan Rintamaveteraanien 30-vuotisjuhlassa syksyllä 1996. Kysyin, miksi sodasta oli päässyt kulumaan jo yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin heidän osastonsa oli perustettu. ”Ei me uskallettu!” vastasi veteraani Kallio.
Monet vuosittain toistuvat, sotiemme veteraaneihin liittyvät tilaisuudet veivät minut yhä lähemmäksi heitä. Tuntui kuin olisin nähnyt heissä oman isäni, jonka liian varhainen sydänkohtaus oli vienyt. Liian varhain, jotta hän olisi saanut nähdä sen ajan, jolloin me suomalaiset opimme arvostamaan veteraaneja. Antamaan sen arvon ja kunnioituksen, joka heille kuuluu. Ettei enää tarvinnut pelätä.
Kun Lohjan Rintamaveteraanit täytti 35 vuotta, olin taas puhujana. Silloinen osaston puheenjohtaja Veikko Virtanen pyysi minua liittymään osaston kannatusjäseneksi. Melko passiivisena jäsenenä olin ensimmäiset vuodet, mitä nyt kaupungin luottamustehtävä velvoitti puhumaan erilaisissa veteraanitilaisuuksissa tai laskemaan seppeleitä. Talkoot veteraanien Veljespirtillä, laiturin nostaminen ja laskeminen ovat kuitenkin muistissani.
Syksyllä 2006 puheenjohtajakautensa päättänyt Ove Grön tuli tapaamiseen kaupungintalollemme. Tapaaminen johti siihen, että lupauduin hänen tehtävänsä jatkajaksi 2007 alkaen. Sen katsoin kunniatehtäväksi, josta ei tule kieltäytyä. Siitä alkoi aktiivinen toimintani Lohjan Rintamaveteraanien puheenjohtajana. Ja se jatkuu niin pitkälle kuin liittomme katsoo osastojen jatkamisen tarkoituksenmukaiseksi.
Osastomme veteraanimäärä on ollut 1970- luvulla jopa yli 300. Kun aloitin puheenjohtajana veteraaneja oli 93 ja kannatusjäseniä 27. Kannatusjäseniä on yhä suunnilleen sama määrä. Veteraanitunnuksen omistavia vain 5. Valitettavasti.
Reijo Siltasaari
Lohjan Rintamaveteraanit ry puheenjohtaja