Vanhan hammasharjani rispaannuttua olen joutunut seisoskelemaan marketin suunhoito-osastolla katsellen neuvottomana pitkää hammasharjahyllyä. Värejä riittää ja varsien sulokkuutta. Merkkejä on useita ja jokaisella omat mallinsa pehmeää ja mediumia, ultrasoftia ja extrasoftia. Järki ei riitä tekemään valintaa, eikä googlettaminenkaan tilannetta helpota.
”Tämän päivän kehityksellisimmässä” hammasharjassa luvataan ”puhdistusta ilman kompromisseja”. Valittavanani on myös se, jossa on ”vallankumouksellinen harjasteknologia”, se, jossa ”napsahdusmekanismi kertoo liian voimakkaasta harjauksesta” ja se, jossa on ”ainutlaatuinen viuhkamainen harjaspää”.
Voin myös keskittyä muotoiluun. Eräässä mallissa on ”Pohjolan luonnosta inspiraationsa saanut design, joka antaa harjalle modernin ja minimalistisen ilmeen”. Toinen taas edustaa ”funktionaalista muotoilua”. Tämän ”hampaanhoidon kehitysaskelen” suunnittelusta vastaa Ferrarinkin muotoilijana tunnettu Pininfarinan design-toimisto.
Otan lopulta hyllystä jonkun. Enhän juuri nyt ole autoa ostamassa, enkä koskaan ainakaan Ferraria.
Käsikäyttöisiä partakoneitakin maailman parhaat insinöörit ovat kehitelleet vuosien myötä. Yksiteräisen perushöylän rinnalle tuli aluksi kaksiteräinen malli, jonka ensimmäinen terä veti karvaa ulos ja toinen leikkasi. Sitten tuli kolmas terä ja neljäs ja montako niitä jo lieneekään. Partakarva ei ole turvassa, vaikka se olisi matkalla leuan pintaan vasta juuritupessa tai finninaamaisen teinipojan haaveissa. Ehkäpä uusi tekniikka on hyödyksi, mutta onko se tässä tapauksessa välttämätöntä.
Ikäluokkani miehet joutuivat pian vaipasta riemulliseen virtsan suihkutteluun siirryttyään perehtymään tuon ajan kalsareiden etumuksessa olevaan kummallisuuteen, sepalusaukkoon eli kikkelinreikään. Harvemmin tätä tekstiilityöntekijöitten taidokasta työn jälkeä nykyisissä kalsareissa enää näkee, enkä kyllä alun alkaenkaan keksinyt sille järjellistä elämäni laatua parantavaa käyttöä.
Suhteeni moiseen aukkoon on jopa traumaattinen. Kansakoulun alaluokalla nolasin itseni luokan edessä, kun intimiteettisuojausta vailla olleessa lääkärin joukkotarkastuksessa tarkastusvuoroni aikana kuulin etupenkistä ”hiljaisen”, mutta kaikkien kuultavaksi tarkoitetun kuiskauksen ”KALSARIT VÄÄRINPÄIN”.
Ehjien ja puhtaiden ja kenties jopa antibakt-raikastettujen pitkien kalsareitteni saumat osoittivat toki oikeaan suuntaan, mutta tuo helvetin kikkelinreikä ei. Kyllähän siitä riemu repesi ja sain koota itseäni useammankin päivän, sisimmässäni ehkä vieläkin. Onko siis ihme, että en ole tullut sepaluksen kanssa sinuiksi.
Monikohan mies loppujen lopuksi haluaa tunkea itseään ulos ahtaan kalsarinsepaluksen kautta, lieneekö tutkimusta tehty. Aika moni, päätteli eräässä vaiheessa tuotekehittelijä ja piirteli piirustuslaudallaan harpin ja suorakulman avulla TUPLASEPALUKSEN. Jonkun mielestä kenties mainio keksintö, joka tehosti toimintaa. Eipä tarvinnut enää tähtäillä, kummastako suunnasta ulostuloa olisi haettava.
No, onhan kovimmilla lännensankareillakin pistoolikotelot molemmilla puolilla. Partakoneen kaltaista tuotekehittelyä en ole havainnut kalsareitten sepaluksen kohdalla. Vai onkohan tuplasepaluksen jälkeen tullut triplasepaluksia.
Miesten pitkiä kalsareita muistellessani juolahti mieleeni myös Kekkosen toisen kauden lopussa muotiin tulleet tekokuitukalsarit. En tiedä, olivatko ne akryyliä vai polyesteriä, mutta muistan kuinka talviaamuisin pukeutuessa säkenöi, kipinöi ja räsähteli. En tunne asiaa, mutta arvelen, että tätä samaa teknologiaa hyödynnettiin myös sittemmin käyttöön otetussa Loviisan ydinvoimalassa.
Timo Klemelä
Aikoinaan antibakt-raikastettu, säkenöivä, kipinöivä ja räsähtelevä nykyinen eläkeläismies